Takapakkia

Jonkin aikaa olikin jo helpompaa. Ahdistavat muistikuvat viesteistä ja mielikuvitukseni rakentama tarina niiden ympärillä väistyi jo hetkeksi. Hetken oli jo helppo hengittää.

Kokemus on ollut tuskaisen kasvattava. Pakko sattua, jotta voi muuttua. Aloitin jo vuosi sitten kolmenkympin kriisin, tajusin että koko siihenastinen elämäni on ollut päämäärätöntä kahlausta päivästä toiseen. Ammatti, joka ei elätä eikä oikeastaan anna henkisesti mitään. Harrastukset, joihin ei ole koskaan aikaa. Ihmiset, jotka ovat elämässäni aivan turhia. Haaveet, joiden eteen en ole pistänyt tikkua ristiin. Ja mä hitto olen jo 30! Olisi pitänyt tehdä kovasti töitä jo aikaa sitten jos todella olisin halunnut haaveideni toteutuvan. Nyt tuntuu että on jo myöhäistä tähdätä sinne landelle, kauas kaupungin hektisyydestä ja tekopyhyydestä. Kaukana siintää enää usko siihen idylliin, mitä olen hoivannut ajatuksissani.

Parisuhde. Mulle on aina ollut selviö että vierellä on joku tuttu ja turvallinen. Mulle on ollut selvää jo nuorena mitä haluaisin olla kolmekymppisenä. ”Aikuisena”. Tämän syksyn aikana olen kasvanut ajatukseen että kävi miten kävi parisuhteessa, minä pysyn pinnalla. Minä olen vapaa päättämään itsestäni ja minulla on kolme arvokkainta aarretta maailmassa, niillä eväillä pärjään varmasti. Vaikka jotkin teot ja muistot satuttavat, ne eivät heikennä. Minä pistän kaikkeni tähän parisuhteeseen koska rakastan, en siksi että pelkäisin yksinäisyyttä.

Kävin viikonloppuna baarissa. Hillitysti laittautuneena ja melkein selvinpäin tunsin itteni kauniiksi ja vahvaksi. En vain halvaksi makkaranpalaksi niinkuin ennen raskauttani baarissa käydessäni. Olen synnyttänyt kolme lasta ja olen p*rkeleen hyvännäköinen MINÄ. Tuo fiilis kantoi muutaman päivän.

Taas niitä hyviä tekoja itselle, niitä suunnitellessa murheet hälvenee. Viimeistään perjantaina pääsen aamusta salille ja saunaan, ihan rauhassa. Enää kaksi yötä siihen.