Yhteinen kompastuskivi

Se tuli taas viikonloppuna. Riita. Ensin lauantaina, vietettyäni koko päivän yksin lasten kanssa. Vaikka päivä oli varsin mukava, alkoi uupumus painaa iltaa kohden. Toinen aikuinen vierellä olisi ollut hienoa. Tokihan mieskin saa harrastaa mutta tuommoiset auringonnoususta -laskuun reissut verottaa sitä aikaa kun meidän pitäisi vahvistaa parisuhdetta.

Kiukuttelin kun mies vihdoin saapui ja jotain odottamatonta tapahtui. Hän väisti riitaan yhtymisen myöntämällä että meni reissu pitkäksi ja että minunkin täytyy saada omaa aikaa. Huomenna hän siivoaisi ja minä saisin mennä. Olin ihan että vau!

Seuraava päivä koitti. Painuin salille saatesanoilla ”me siivotaan täällä kun oot poissa”. Tulin onnellisena takaisin ja mitä kohtasin? Lapset oli kyllä ruokittu mutta mikään tavara ei ollut vaihtanut paikkaa. En suuttunut. Petyin. Taas niitä tyhjiä sanoja.

Loppupäivä oli mennä pilalle riitelyn vuoksi. Minulla oli odotuksia, mies aikoikin kuitenkin siivota myöhemmin. Saimme pelastettua päivän rippeet jollain ihme konstilla. Päätin kuitenkin että minun on päästävä pois. Tunneiksi. Päiviksi. En voi uhrata omaa aikaani enää perheen vuoksi. Tai uhrata sitä kotitöihin mitä saan tehdä kiitoksetta hamaan loppuun saakka. Mies saa kokonaisia päiviä ja viikonloppuja itselleen, minä varastan tunnin sieltä, toisen täältä ja palaan kotiin hoitamaan kasautuvat kotityöt.

Kuulostan katkeralta mutta en tunne itseäni sellaiseksi. Alan vain ymmärtää mitä MINUN on tehtävä MINUN ITSENI vuokseni. Opittava elämään. En voi hukuttaa minua toisten vuoksi. Silmiä avaavaa tämä prosessi. Oppia olemaan MINÄ. Jotta voin olla parempi äiti ja tyttöystävä.