Yksin vastuussa

Kuten olen aiemminkin sanonut, vuoden aloitus on ollut raskas. Mielialat heittelevät tyydyttävästä huonoon, oma jaksaminen ollut surkeampaa kuin ikinä, isommat lapset elävät jotain vaihetta ja siis tappelevat aamusta iltaan. Minä olen väsynyt meteliin, riitoihin, omaan riittämättömyyteeni ja siihen etten kykene olemaan sellainen äiti kuin haluaisin.

Mies on päivästä ison osan poissa, tunti siellä tai täällä ei auta minua kasvatusvastuun kanssa. Saan hoidettua rästissä olevat asiat, kuten suihkussa käynnin, mutta tukea ja yhteistä vanhemmuutta jään kaipaamaan. Taidan luovuttaa oman aikani kanssa, salilla käynnistä on tullut pakko. Käyn siellä kun ei ole muutakaan mutta sen ajan voisi käyttää perheen hyväksi. Olen viikon sisällä saanut ”omaa aikaa” kaksi tuntia. Kaksi hiton tuntia, salilla, stressaten kuinka lapset käyttäytyvät siellä. Tänään saan pari tuntia omaa rauhaa ja huomispäivän olen taas kokonaan yksin. Ja maanantaina alkaa taas sama arki. Lapset riitelee, juokse itse sinne ja tänne, raahaa vauvaa mukana, juoksuta koirat, tee ruuat… Mies tulee kotiin, pääset yksin suihkuun ja sit onkin jo aika mennä nukkumaan.

Olen  t o d e l l a  uupunut. Väsynyt. Mutta ei auta. Elämä on. Ensi viikolla puhun lääkkeiden vaihdosta, ei näistä apua ole.