7. Kirpparia ja huijaamista

Sutturalla oli vakipöytä kirpparilla ja hän tienasi sieltä ihan kohtuullisesti rahaa. Raha oli tarpeeseen, koska Suttura ei koskaan elämässään ollut tehnyt työtä ja sosiaaliturvallakaan ei paljon juhlita. Suttura oli antelias luonne. Hän lahjoitti minulle vanhoja korujaan, koska ei itse välittänyt pitää niitä. Sain myös meikkejä, sillä hän ei viitsinyt meikata ja minähän rakastan koruja ja meikkejä. Suttura möi minulle halvalla vaatteita, joita ei ollut vielä ehtinyt lajitella kirpparille. Olin kiitollinen, sillä minunkaan tuloni eivät olleet tuolloin kovin suuret. Eräänä päivänä Suttura esitteli ylpeänä kirpparilta ostamiaan housuja. Olin iloinen, että hän oli löytänyt hyvät housut halvalla. Siitä en kuitenkaan voinut olla iloinen, kun hän kertoi, etteivät housut oikeasti olleetkaan oleet halvat, vaan hän oli vaihtanut housuihin toisten housujen hintatarran. Olin ällistynyt ja tuhahdin: ” Miten sinä voit tehdä niin, kun itselläsikin on kirpparipöytä.. Miten sinä voit huijata?” Sutturan mielestä hän oli oikeutettu huijaamaan, koska hänen omasta pöydästään oli usein pummittu tavaroita. En käsittänyt ollenkaan hänen logiikkaansa. Hän oli aiemmin mainostanut isäänsä, joka oli samaisella kirpparilla ottanut vartijan roolin itselleen. Ylpeänä hän kertoi, että hänen isänsä oli saanut jo monta varasta kiinni ja kiitokseksi siitä kirpparinomistaja antoi tälle viikoksi kirpparipöydän ilman vuokraa. Ajattelin että sepä hyvä, että joku valvoo kirppareitakin. Surullista tässä oli vain se, että isän olisi pitänyt tässä tapauksessa valvoa tytärtään.