At Eternity’s Gate arvostelu

Genre: Draama
Julkaistu: 2018
Ohjannut: Julian Schnabel
Pääosissa: Willem Dafoe
Kesto: 1h 51 min

At Eternity’s Gate on hollantilaisen taiteilijan Vincent Van Goghin (1853-1890) elämänkertaelokuva, joka keskittyy Van Goghin viimeisiin ja kaikkein tuottoisimpiin vuosiin Etelä-Ranskan Arlesissa vuodesta 1888 vuoteen 1890. Kokonaisvaikutelmaksi nousee kuva yksinäisestä, köyhästä ja eristetyksi tulleesta herkkäsieluisesta taiteilijasta, joka lähes kahden tunnin ajan kävelee, maalaa ja puhuu taiteesta.

Julian Schnabelin (The Diving Bell and The Butterfly) ohjaamassa elokuvassa Van Goghia ei esitellä pitkästyttävällä ekspositiolla, eikä ympärille onneksi yritetä rakentaa kliseistä taitelijamyyttiä. Willem Dafoen (Antichrist) loistavasti esittämän Van Goghin kasvot, kädet ja olemus ovat raa’an realistisen näköiset: kuluneet, kuivat, ryppyiset ja väsyneet. Elokuva on kuvattu kokonaan käsivaralla, seuraamme dokumentaarisin ottein kuin kävellen Van Goghin perässä puiden seassa hänen etsiessä maalauskohteita, ja välillä katsomme maisemaa ja ihmisiä hänen näkökulmastaan. Katsoja on tuotu mahdollisimman lähelle Van Goghia, käyttämällä lähikuvia, luonnonvaloa, klassisen musiikin ja suorien äänien äkkinäisiä vaihdoksia, samalla luoden kontrastia ja painottaen kauniisti ja erittäin aistikkaasti esitetyn luonnon (maalauksien aiheen) ja todellisuuden (yksinäisyyden, köyhyyden ja leimatuksi tulemisen) rajaa.

Monilla tavoin elokuva näyttää pyrkivän tavallisen elämänkerran sijaan olemaan fiktiivinen omakuva taiteilijasta itsestään, jonka Schnabel ja Dafoe ovat luoneet. Elämänkertaelokuvissa tosielämän ja draamallisen rakenteen ristiriita vie tarinan usein joko liian kauaksi todellisista tapahtumista tai sitä vaivaa pannukakkumainen tasaisuus. At Eternity’s Gate kärsii jälkimmäisestä paikallaan pysyvyydestä. Tarinaa jakavat mustat kankaat, jotka painottavat Van Goghin sisäistä ajatusmaailmaa ja joiden aikana katsoja saa syvällisemmän yhteyden taiteilijaan, joka osin jää etäiseksi katsojalle.

Elokuva onnistuu elävöittämään Van Goghin taideteokset tuomalla katsojat mukanaan aikamatkalle maisemiin, joista taitelija löysi inspiraatiota. Pysähdyttävä ja upeasti kuvattu luonto nousee ehdottomasti tarinan keskiöön. Elokuva pyrkii enimmäkseen onnistuneen dialogin kautta käymään keskustelua siitä, mikä taiteen ja taiteilijana olemisen merkitys on. Toinen vahvuus on Willem Dafoen tekemä roolityö Van Goghista taiteilijana, joka maalaa pakkomielisesti ja lakkaamatta, tukeutuu haavoittuvaisena veljeensä sairaskohtauksen jälkeen ja eristetyksi tulemisestaan huolimatta pyrkii luomaan taiteellaan jotain mikä voisi auttaa ihmisiä.

Elokuvan heikkous on ulkoisen konfliktin puute. Van Goghin ja muiden henkilöiden välillä ei synny minkäänlaisia jänniteitä tai kiistoja, lukuun ottamatta lampaita paimentavaa tyttöä, mistä on yritetty viritellä jonkinlaista jännitteen tynkää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämä aiheuttaa sen, että elokuva ja sen myötä Van Goghin hahmo jää osin hieman staattiseksi ja paikoillaan polkevaksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *