Maybe it’s something else?
Yksi tuttuni kertoi pari päivää sitten, että hänen miehellään luultiin pitkään olevan paniikkihäiriö, joka sitten selvisikin yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.
Tämä tuttuni kertoi, millainen hänen miehensä on ja löysin paljon samoja piirteitä myös itsestäni. Luulen, että minulla voisi olla paniikkihäiriön lisäksi myös tämä yleinen ahdistuneisuushäiriö. Illalla aloin etsimään asiasta tietoa netistä.
”Yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle ominainen ahdistus, pelokas odotus ja huoli ilmenevät useimpina päivinä ja yhtäjaksoisesti vähintään kuukauden ajan.”
”Lapsilla ja nuorilla yleistynyt ahdistuneisuus voi ilmetä itseluottamuksen puutteena, erilaisten onnettomuuksien tai myöhästymisen pelkona, perfektionismina, suorituspelkona ja korostuneena rohkaisun tarpeena.”
” Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä ilmenevä ahdistus ja huoli eroavat elämäntilanteiden aiheuttamasta luonnollisesta ahdistuneisuudesta siinä suhteessa, että ahdistus ja huoli ovat henkilön elämäntilanteeseen nähden luonteeltaan selvästi liiallisia, itsepäisiä ja jatkuvia. Mitä useammista asioista henkilö on huolissaan ja mitä enemmän oirekuvaan kuuluvat jatkuva väsymys, levottomuus tai ärtyneisyys, sitä todennäköisemmin ei ole kyse vain ahdistavasta tai stressaavasta elämäntilanteesta.”
En ole tajunnut vasta kuin nyt, että ehkä elämä ei aina olekaan tällaista. Ehkä tämä onkin sairaus. En ole puhunut tästä lääkärille tai psykiatrille, koska olen ajatellut, että tällainen minä vain olen ja tällaista se elämä nyt on ja tulee olemaan.
Nyt, kun aloin oikeasti miettimään tätä asiaa, olen tajunnut, että eihän minun elämäni ennen tällaista ollut. Ennen mitään paniikkihäiriötä, masennuksia tai muutakaan. Tätä on jatkunut ainakin yli vuoden.
Silmääni pisti ensimmäisenä tuo itseluottamuksen puute. Olen huomannut, että ajattelen nykyisin aivan kauheasti, mitä muut ajattelevat minusta. En uskalla olla yhtään erinlainen, en uskalla olla oma itseni.
Esim. Mietin, mitä laitan päälle kouluun. En voi laittaa, jotain tiettyä vaatetta, koska en halua erottua joukosta. Haluan sulautua massaan, ettei kukaan kiinnittäisi minuun erityistä huomiota.
Sitten tuo erilaisten onnettomuuksien pelko. Pelkään aina pahinta.
Esim. Soitin eräänä yönä poikaystävälleni, joka oli kavereiden kanssa kaupungilla. Hän aikoi lähteä ajamaan kotiin päin. Häntä ei kuulunut ja yritin soittaa hänelle. Hän ei vastannut tuntiin puhelimeen ja itkin aivan hysteerisenä, että hän on kuollut auto-onnettomuudessa.
Suorituspelko ja korostunut rohkaisun tarve. Ahdistun aina, jos joku seuraa jotain suoritustani. Lisäksi en ole yhtään oma-aloitteinen nykyään, minua pitää aina rohkaista monta kertaa, ennenkuin teen.
Esim. Ahdistun, kun opettaja seuraa vierestäni, kun teen jotain koulussa. Lisäksi varmistan monta kertaa, että teenhän nyt varmasti oikein, ennenkuin uskallan tehdä mitään.
Olen myös alkanut nyt miettimään että, suunnittelen elämääni jatkuvasti. Mutta toisaalta en osaa ajatella yhtään pidemmälle tulevaisuuteen, esimerkiksi, mitä teen sen jälkeen, kun valmistun.
Suunnittelen aina edellisenä päivänä seuraavan päivän valmiiksi ja ahdistun, jos en vaikka ehdikään tehdä kaikkea, mitä piti. Kaiken pitäisi mennä niinkuin olen suunnitellut.
Ei voi tavallaan elää normaalisti. Jos minun pitää esimerkiksi imuroida, niin se ei ole vaan sitä, että otan imurin kouraan ja imuroin. Suunnittelen imuroinnin lyhyelle koulupäivälle.
Ei vain jaksaisi tällaista jatkuvaa huolehtimista, miettimistä ja suunnittelua koko ajan.
Ajattelin maanantaina varata ajan johonkin ja mennä puhumaan. Ehkä tämä elämä voisi ollakin erilaista.
