The worst is over

Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni koulun ruokalassa. En tiedä syytä siihen vieläkään. Istuin muutaman puolitutun luokkalaiseni kanssa syömässä ja se vain tuli yhtäkkiä. Tunsin, kuinka menin aivan punaiseksi, oli kuuma ja sydän hakkasi. Sen jälkeen aloin välttelemään ruokalaa.

Paniikkihäiriöni ollessa pahimmillaan ahdistuin jo ajatuksestakin, että pitäisi mennä koulun ruokalaan. Välillä jätin syömättä kokonaan. Toisinaan hyvä ystäväni oli koulussa ja pystyin menemään hänen kanssaan nurkkapöytään. Yleensä ruoka jäi kuitenkin kesken, koska ainoa keino saada paniikkikohtaus loppumaan oli lähteä tilanteesta pois.

Myös bussimatkat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Ajatuskin ahdisti. Pelkäsin jopa, että ulostan housuuni matkalla. Vaikeinta ei kuitenkaan ollut aamulla bussiin meneminen, vaan se, että se alkoi hiljalleen täyttyä. Sain paniikkikohtauksen, joka kerta, kun joku istui viereeni. En halunnut edes pitää hiuksiani koskaan kiinni, sillä ajattelin hiusten peittävän punaiset ja ahdistuneet kasvoni.

Aluksi en osannut kertoa sairaudestani kenellekkään. En uskaltanut noussa bussiin koulun pysäkiltä, koska se oli siinä kohtaa jo täynnä ihmisiä. Keksin erilaisia tekosyitä opettajalleni, että pääsin lähtemään aikaisemmin koulusta ja menemään kauemmalle pysäkille, ettei bussi olisi niin täynnä siihen mennessäni. Välillä jouduin lähtemään koulusta senkin takia, että minulla oli niin huono olo, koska en pystynyt käymään syömässä.

Nyt minulla on onneksi helpotettu koulunkäynti. Menen aamulla sellaisella bussilla kouluun, joka ei ole kovin täynnä ihmisiä  ja lähden myös koulusta sellaisella bussilla. Olen myös oppinut tuntemaan luokkalaisiani jo sen verran paremmin, että pystyn käymään heistä tiettyjen kanssa syömässä. Välillä en kuitenkaan käy ollenkaan syömässä, jos en saa seurakseni sellaista ”turvallista” ihmistä. 

On myös muitakin tilanteita, joissa saan näitä kohtauksia. Ajattelin kertoa niistä ja niiden vaikutuksesta elämääni seuraavassa postauksessani.