255 päivää
Sisältää mainoslinkkejä *
Alettiin seurustelemaan mun poikaystävän kanssa 3 päivää ennen hänen varusmiespalveluksen alkua.
Nyt tulin tiivistämään mun omakohtaisen kokemuksen varusmiehen kumppanina olemisesta tuon vajaan 9kk ajalta. Käytän tässä blogissa mun poikaystävästä nimimerkkiä ”E” suojellakseen hänen yksityisyyttään.
Aloimme juttelemaan ja tutustumaan viime vuoden juhannuksen aikoihin. Kävi ilmi, että hän on menossa armeijaan 4. heinäkuuta, joten halusimme tavata ennen sitä. Tosiaan, sitten tuli heinäkuun 1. päivä, ja olimme menossa ensimmäisille treffeille. Vietimme aikaa sellaiset 8 tuntia, ja päivä päättyi siten, että E oli minun poikaystävä. Jotkut varmasti ajattelee, että ”nopeaa toimintaa”, mutta mikään ei pidätellyt meitä, kun kävi ilmi että olimme kiinnostuneita toisistamme jo lukion aikana, 2019-2020.
Tuli se kuuluisa maanantai 4. heinäkuuta. Tuolloin asuin vielä Seinäjoella (opintojen perässä) ja työskentelin Valiolla. Vuorolistan mukaan olin iltavuorossa, kun yritin pysyä kärryillä, miten E:n ensimmäinen päivä sujuu. Alkuaikoina tapasimme melko harvoin, koska minulla oli vielä kaksi kuukautta töitä Valiolla, ja vasta sen jälkeen pääsin muuttamaan takaisin Pieksämäelle. Alkuaikoina yhteydenpito oli hankalaa, koska heille opetettiin paljon uusia asioita, ja ylipäätään siellä oleminen oli hyvin intensiivistä. Rehellisesti sanottuna kuitenkaan tuo tilanne ei tuntunut minulle mitenkään erityisen pahalta, koska suhde oli niin tuore, enkä ollut esimerkiksi tottunut näkemään häntä säännöllisesti.
Elokuun lopussa kesätyöni Valiolla tuli päätökseen, ja pääsin muuttamaan Pieksämäelle. Tämä tarkoitti sitä, että pystyimme tapaamaan säännöllimmin, koska luonnollisesti E tuli kotipaikkakunnalleen lomille. Koen, että siinä vaiheessa suhteemme alkoi syvenemään. Viikolla hoidin yleensä opiskeluita tai muita henkilökohtaisia asioita eteenpäin, viikonloppuisin pyhitin hänelle aikaa. Välillä viikot meni nopeammin, välillä ne meni hitaammin. Luottamus välillämme säilyi, emmekä joutuneet riitelemään juuri mistään armeijan takia, pidän suhteemme vahvuutena toistemme kunnioitusta, ja hyvää kommunikointikykyä.
En halua mitenkään kehuskella että ”meilläpä meni kaikki tosi hienosti”, mutta haluan sanoa, että kumppanin inttiin meneminen ei ole maailmanloppu, kun perusasiat on hyvin. Tämän mainitsen vaan siksi, koska olen nähnyt somessa paljon kertomuksia että ”vuoden suhde kaatui armeijan takia” tai että ”poikaystävä petti”. Noista tarinoista nousee väkisinkin pelon tunteita, varsinkin jos kumppani on vasta menossa, ja kaikki on vielä uutta ja epävarmaa. On tietenkin ikävää, että joillekin on noin käynyt, mutta ei kannata maalata piruja seinille. Itse olen sitä mieltä asiassa kun asiassa, että lähtökohtaisesti kannattaa suunnata ajatukset siihen, että kaikki menee hyvin.😉
Tasainen ja sujuva arki jatkui meillä suurin piirtein sinne jouluun asti, kunnes itseäkin alkoi jo hajottaa koko touhu. En tiedä johtuiko se siitä, että osa varusmiehistä kotiutui ja sen myötä suretti, että E:llä on vielä 3kk jäljellä. Tai ehkä se johtui siitä, että elämä oli rutinoitunutta oravanpyörää, josta alkoi toivomaan ulospääsyä: eli yhteistä elämää ilman aikarajoja. Olen kuullut monelta parilta jotka ovat asuneet yhdessä jo ennen armeijaa, että varsinkin alkuaika oli hankalaa, mutta sitten kun tilanteeseen tottui niin loppuaika meni nopeammin. Uskallan väittää, että omalla kohdallani tilanne meni toisinpäin. Kun alussa olimme vielä hiukan tuntemattomia, niin etäisyys ei haitannut. Mutta loppua kohden kun toisen tunsi syvemmin ja oli yhä varmempi yhteisestä elämästä, niin aika tuntui matelevan, ja viimeistä päivää odotti kärsimättömänä.
Nyt kuitenkin 255 päivää on ohi, ja E on ollut reservissä jo päälle viikon. Kun puhutaan reservin auringosta, niin se on kyllä todellinen asia, myös meille odottajille.☀️
Tällä kertaa tuli vähän pidempi teksti, kiitos sinulle jos jaksoit lukea!🫶
ps. auringosta puheenollen, mun täytyy varmaan kipaista kevätvaateostoksille…