Elämä jatkoi kulkuaan, ei suinkaan enää normaaleissa merkeissä, kun oli tämä yrittäminen.

..ja sellaiseksi se tuntuu jäävänkin.

Pääsin yli jatkuvasta vainoharhaisuudesta sekä toivottomuudesta.. tilalle astui tunnottomuus. 

Puolen toista vuoden yrittämisen jälkeen totesimme, ettei tämä voi jatkua näin ja otimme yhteyttä

paikalliseen neuvolaan, jossa meidän huoltamme ei otettu tosissaan, olenhan vasta parinkymmenen ja elämä edessä.

Meidät ohjattiin naapurikaupungin gynegologin juttusille.

Istuimme vastaanotto aulassa, tuttuja vilisi ohi ja minä pidätin kyyneleitä, ettei kukaan huomaisi että

tämä ei ole normaali gynekäynti.

Odottaminen tuntui pitkältä, pelottavalta.

Mieleeni ei tullut ainuttakaan positiivista ajatusta ja ajatukseni pyörivät paikkakuntani vastaanottohenkilön sanoissa,

ettei meillä ole kiire, jatkakaa vain yrittämistä.

Pelkäsin sitäkin, että oven avaa juuri valmistunut nuori poika, joka sanoo samat sanat.

Suureksi helpotukseksi oven avaa vanhempi, sympaattisen näköinen herra ja painolasti vähän keveni sydämeltä.

Hän otti meidät heti vakavasti ja ymmärsi miksi olemme tulleet hänen juttusilleen.

Tutkimuksissa ilmeni vasemman puolen munasarjassa rakkuloita, jotka eivät kuitenkaan olleet monirakkulaoireyhtymää 

vaan diagnoosiksi sain ettei vasen munasarjani toimi kunnolla.

Siltä seisomalta lisätutkimuksiin.