Jääkaappipakastin-arki ja pieni lämmin hetki

Viikko on ollut kylmä ja välinpitämätön. Maanantai alkoi vastoinkäymisten vyöryllä. Jo aamu löi minut maahan, ja olin kamalan pettynyt. Takana oli  ihana, sopivasti levätty, pienillä elämyksillä maustettu viikonloppu, mutta sen siivittämänä en pitkälle liitänyt. Kohtuuttomat pettymykset ja puhdas vääryys saivat minut unelmoimaan kesästä. Se auttoi hetken.

Nyt kaipaan konkreettisempaa lämpöä ja välittämistä –  kaiken tämän jääkaappipakastin-arkeni keskelle.

Viikon toisena päivänä epäreiluudet tuplaantuivat. Kolmantena päivänä rikkoontui se raja, joka erottaa sattumanvaraiset epäonniset tapahtumat toisen osapuolen tahallisista tempuista. Silloin ei enää voi lohduttaa itseään omaavansa Aku Ankan huonon onnen, eikä naureskella olevansa se kohtalon lapsi, jolle aina sattuu ja tapahtuu.

Mikä auttaa, kun toinen nujertaa? Kun tulin kotiin, kuulin pääni sisällä sanat ”Äiti auta”. Mietin, kuulisiko äiti, jos itkisin nyt – ja jos kuulisi, osaisiko lohduttaa?

Lapsuudenkodissani ei puhuttu.  Osaan sentään itkeä tarpeen tullen, vaikka tunteita sanoittamalla saattaisin päästä vähemmällä draamalla. Niitä taitoja opettelen nyt aikuisena – kuten halaamista.

Tänään töissä istuskeltiin lasten kanssa.  Luettiin kirjoja, syliteltiin, heräiltiin hitaasti, kun toiset vielä nukkuivat päiväuniaan. Näin, miten eräs pieni poika, vasta reilun vuoden ikäinen, huomasi työkaverini, joka istui lattialla. Poika istui syöttötuolissa, josta ei itse päässyt pois.

Hänen silmänsä loistivat ja hänen pienet jalkansa potki innosta. Menin nostamaan hänet alas ja seurasin, mitä hän tekee. Vasta kävelemään oppineena hän vaappui suloisesti suoraan työkaverini syliin, painoi päänsä hänen olalle – ja vain oli siinä. Välillä nosti päänsä, katsoi kollegaa silmiin, ja sitten taas antoi sen levätä turvallista olkapäätä vasten.

Se oli puhdasta luottamusta ja lämpöä, jonkinlainen rakkauttakin.

Olin onnellinen molempien puolesta. Meidänkin hektisessä arjessamme on syntynyt turvallisia vuorovaikutussuhteita. Minä tunnen kiitollisuutta siitä, että huomasin tuon hetken –  ja sain todistaa sitä.

Se oli muistutus siitä, mitä yhteys ja kosketus meille merkitsee. Se on lämpöä ja välittämistä.

Täysin vastakohta sille kylmyydelle ja välinpitämättömyydelle, mitä tämä viikko on tuonut tullessaan.

Mutta tuo pieni, huterasti askeltava miehenalku näytti minulle: Näin.