Fanitan nepsyjä – Arjen supersankareita
Vappu, munkit ja poskiontelotulehdus
Minun vappu meni poskiontelotulehduksen kourissa – sekä aatto että itse juhlapäivä. Sain sentään paistettua lapselle munkkeja. Tosin hän ei pystynyt syömään niitä. Sokerimunkin makea tahma sotki sormet ja huulet niin ällöttävästi, että se oli liikaa aistiyliherkälle lapselle. Hän sai sellaiset puistatukset, että ensi vappuna ei takuulla enää koske niihin.
Palattuaan hurjasta makuelämyksestään hän siirtyi takaisin älypuhelimen turvalliseen maailmaan, kun minä pakkasin loput 20 munkkia pakastimeen. En kuumesumussa tajunnut pienentää ohjeen määriä ja tein ihan liian suuren taikinan. Ensimmäiset munkit käräytin pinnalta mustiksi, ja sisältä ne jäivät raa’aksi, koska minulla ei ollut sopivaa mittaria rasvan lämpötilan mittaamiseen. Hetken harkitsin kuumemittarin soveltuvuutta asiaan.
Mutta muuten meni hyvin – ei edes palovammoja! Pikkusisko tosin viestitti polttaneensa yhden sormen munkkeja paistaessaan. ”Ai sinne se vahinko meni”, ajattelin helpottuneena. Olisin varmaan muuten valvonut yön miettien, voiko munkki syttyä palamaan vielä pakastimessa. Minun tuurillani voi!
Haitari soi ja ystävyys kantaa
Vappupäivääni piristi vanha ystäväni, jonka luovuutta ja toimeliaisuutta ihailen suuresti. Hän oli hetki sitten hankkinut haitarin ja alkanut harjoitella soittamista – ihan vain korvakuulolta. Soitto kuulostaa hyvältä, ainakin somen välityksellä. En voi kuin ihmetellä hänen lahjakkuuttaan, joka ei rajoitu vain musiikkiin.
En ala luetella hänen kaikkia taitojaan, jotten aiheuta kateutta – edes itsessäni. Yhden asian kuitenkin mainitsen: hänen nepsy-piirteensä.
Nepsyt – tavallisuuden ulkopuoliset tähdet
Tunnen monia nepsy-ihmisiä, jotka ovat valtavan lahjakkaita. He luovat, keksivät, liikkuvat ja elävät omalla tavallaan. Samalla näen, miten rankkaa voi olla pärjätä yhteiskunnassa, jossa oletusarvo on pärjätä tietyllä kaavalla – erityisesti työelämässä.
Vaikka koulussa tukea tarjotaan ainakin periaatteessa, työelämässä nepsyt jäävät usein heikompaan asemaan. Ulkopuolisuus nakertaa vähitellen itsetuntoa ja minäkuvaa. Meidän ”normaaleiden” voi olla vaikea ymmärtää, miksi joku ei ”vaan mene töihin”. Mutta työ ei määritä ihmisen arvoa – tapa kohdata toiset ihmiset tekee sen.
Tulevaisuuden toivo ja erilaisuuden voima
Minun pienimmäiseni on piirtämisen ja maalaamisen mestari, eikä vesi tai mielikuvitus ole hänelle vieraita elementtejä. Kellonaikaa ei tunneta, eikä kertotaulut vielä suju, mutta kouluaikaa on jäljellä vielä vuosia. Uskon ja toivon, että kun hän aikanaan siirtyy työelämään, maailma on valmis ottamaan hänet vastaan omana itsenään – ilman tarvetta mahtua muottiin.
Jos minä olisin esimies, antaisin tämän kukan kukkia. Tukisin sitä laatikon ulkopuolista ajattelua, jota ilman mikään uusi ei synny. Tarvitaan rohkeutta, viisautta ja lempeyttä ohjata näitä luonnonvoimia, joita minä kutsun arjen supersankareiksi.
Vappu tunnetaan perinteisesti työväen juhlana, mutta minä nostan maljani heille, joille työ on sopeutua tähän maailmaan. Niille, joiden luovuus, herkkyys ja voima eivät mahdu normeihin, mutta rikastuttavat koko yhteiskuntaa.