Huolenpeikko

Kaikki tietää sadut vuorenpeikoista, metsäpeikoista – mistä vain peikoista, joilla lapsia peloteltiin ja joilla satujen maailmaan saatiin jännittävä säväys. Tai no, ennen saatiin. Nykyään ne eivät taida enää olla sallittuja. Ei edes Mörkö se lähti piiriin -laululeikki, jota itse leikin seurakunnan päiväkerhossa 4–5-vuotiaana. Ehkä peikot tänä päivänä esiintyvät hyväntahtoisina satuhahmoina, mutta minä muistan, että peikkoja vähän pelättiin. Tai sitten se olin vain minä.

Nykyään minua pelottaa enää vain ne näkymättömät huolenpeikot.

Pienet aavistukset ja äänet syvällä sisimmässä, miten tässä käy? Miten minun lapsilleni käy?

On kulunut melkein 30 vuotta siitä, kun ensimmäistä kertaa tulin äidiksi. Silloin olin niin nuori, etten osannut pelätä mitään. Minä kannoin lasta ja annoin maailman kantaa minua. Raskausaikana pelkäsin ainoastaan peräpukamia – olin niistä lukenut jostain neuvolan opaslehtisestä. Niitä ei tullut, mutta minusta tuli äiti alle 19-vuotiaana. Ja tyttärestäni tuli minun silmäteräni.

Kuten tuli toisesta ja kolmannestakin tyttärestäni, jotka myös ovat jo täysi-ikäisiä ja omillaan. Kotona asuu enää pahnanpohjimmainen, iltatähti, pieni rakas, jolla on monta nimeä. Alakoululainen, joka pitää äidin virkeänä vielä pitkään vaatien soppaa, syliä, sanoja ja saippuaa.

Vaikka hän onkin se iltatähti, välillä tuntuu, että hän vaatii yhtä paljon – ellei enemmän – kuin isommat sisaruksensa  yhteensä aikoinaan.

Puheterapeutit, toimintaterapeutit, fysioterapeutit. Tehostettu ja sittemmin erityinen tuki. Aistisäätelyn haasteet, lääkärikammo, sosiaalisten tilanteiden pelko… Olen monta kertaa kiitellyt taivaan tähtiä siitä, että hän on sentään nuorin, eikä se esikoinen. Nyt minulla on ikää, rauhaa ja viisautta olla se huoltaja, jonka hän tarvitsee. Näin minua muistutti myös entinen työkaverini, lapseni varhaiserityisopettaja.

Mutta se huolenpeikko. Mistä se ilmestyi? Mietin tulevaisuutta.

Lapseni koulu lakkautetaan, ja hän aloittaa syksyllä uudessa, valtavan kokoisessa koulussa. Jo pelkkä koulumatka huolettaa – saati oppiminen, joka on jo nyt kiikun kaakun lapsella, joka on vaarassa jäädä väliinputoajaksi.

Tätä huolta minulla ei ollut isompien lasten kohdalla. He kävivät koulunsa sopivan kokoisessa alakoulussa, sopivan kokoisessa kaupungissa. Nyt asumme kunnassa, joka on yli kaksi kertaa suurempi – ja haluaa kasvaa edelleen. Vaikka täällä on strategioita ja ohjelmia lasten ja nuorten hyväksi, eivät ne poista arjen tosiasiaa: resurssit paukkuvat. Sekä varhaiskasvatuksessa että koulun oppilashuollossa.

Tiedän, ettei tämä ole vain meidän kuntamme ilmiö, mutta ei tilanne varmasti ole sama kaikkialla. Olenkin pohtinut muuttoa ”väljemmille vesille”. Minun alallani on helppo työllistyä missä päin vain. Lapselle riittänee, että harrastusmahdollisuudet ovat lähellä.

Kaverit olisi vaikea jättää. En ole puhunut asiasta hänelle – en halua huolenpeikkoja hänen harteille. Hänen valoisa luonteensa kyllä toisi uusia kavereita, uskon niin.

Mutta ehkä vanhemmuuden vaikein tehtävä on tämä:

Tehdä valinta toisen puolesta, kun ei itsekään voi olla varma oikeasta ratkaisusta.

Entä jos se haavekuva, joka omissa ajatuksissa on piirtynyt uudesta alusta, romuttuukin?

Alan miettiä, mikä sai meidät alun perin muuttamaan tänne. Mitä silloin etsin ja halusin? Ja vielä tärkeämmin: mitä minä nyt tarvitsen – ja mitä lapseni tarvitsee juuri nyt?

Ehkä peikot eivät ole kadonneet kokonaan. Ne vain muuttivat muotoaan.

Ja ehkä niistä voi puhua ääneen.

Vaikka ei ole varmuutta, voi silti olla toivoa.