Ensimmäiset paskaäiti-fiilikset

Olen nyt kai pari viikkoa tuntenut vauvan liikkeet. En ollut aikaisemmin juurikaan ajatellut asiaa, mutta minulla oli sellainen käsitys, että liikkeet tuntuvat ihanilta. Että on ihanaa tuntea oman lapsensa olemassaolo. Että vauvan liikeet saavat aikaan lähes hurmoksellista onnentunnetta.

Myönnän kyllä, että ensimmäiset liikkeet oli huojentavaa tuntea, koska neuvolan oppaissa oli puhuttu jo monta viikkoa siitä, kuinka pian pitäisi ensimmäisten liikkeiden tuntua. En yleensä ole mitenkään tällaisten ohjelappusten orja, mutta jostain syystä (hormonit) ehdin jo saada päähäni, että vauvalla ei ole kaikki hyvin, koska en tunne sen liikkuvan. Edelleenkin vauvan liikkeet saavat aikaan ajatuksen siitä, että onhan ainakin hengissä.

Silti en saa vauvan liikkeistä minkäänlaista hurmosta tai edes onnentunnetta. Vauvan liikkeet tuntuvat minusta epämiellyttäviltä. Olo on vähän väliä sellainen, kuin olisi syönyt jotakin pilaantunutta, joka pyrkii ulos. Ei tietoakaan mistään perhosen siiven hipaisuista (olisi muuten aika hitonmoinen perhonen) tai pienistä ilmakuplista. Ehei, tämä kaveri muljauttelee oikein kunnolla, ihan kuin olisin vuoristoradassa. Taitaa treenata siellä voltteja ja kuperkeikkoja, tai vaihtoehtoisesti potkunyrkkeilyä.

Niin että minä nyt sitten tunnustan olevani paskaäiti (vaikken kai ihan vielä äiti olekaan), koska en nauti lapseni liikkeistä. Mietin vain, että olenkohan ainoa, vai onko tämä vain sellainen aihe, mistä ei juuri puhuta?