Äiti

Aion nyt kirjoittaa asiasta, josta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Asiasta, joka on muokannut minusta minun. En ole juurikaan jakanut tätä asiaa eteenpäin, vaikka se on ollut osa elämääni jo vuosikausia. Asiasta, josta on niin vaikea kirjoittaa, että itkettää jo nyt.

Minun äitini on sairas. Sairas sillä tavalla, että koko perheemme on elänyt vuosia peitellen ja totuutta vältellen. Minun äitini on alkoholisti.

En tiedä tarkkaan, milloin äitini sairastui. Alkoholismi hiipi perheesemme vähitellen, salassa. Isäni ei puhu siitä vieläkään. Veljieni kanssa puhumme siitä joskus, mutta he ovat oppineet olemaan välittämättä. Minäkin olen yrittänyt, mutta en osaa. Kaikesta huolimatta rakastan äitiäni liikaa.

Perheemme lisäksi äitini juomisesta tietää vain hyvin harva. Olen onnistunut kertomaan siitä vain muutamalle läheisimmälle ystävälleni, ja Miehelleni tottakai. Edelleenkin, jos yksi ystävistäni ottaa asian puheeksi niin, että muitakin on kuulolla, pelästyn. Vaikka kauan sitten päätin, että en salaile enää. En tiedä, mitä pelkään. Julkisivun romahtamista varmaankin. Häpeää.

Äitini ei ole koskaan ollut väkivaltainen, fyysisesti. Nuoruusmuistoni ovat yhtä henkistä väkivaltaa. Äitini juo aina salaa. Hän piilottaa pullonsa pyykkikoriin, liinavatekaappiin, alusvaatelaatikkoon… Teininä joka päivä sai miettiä, onkohan äiti tänäänkin juovuksissa. Aina toivoin, ettei olisi, että hänen outo käytöksensä johtui vain väsymyksestä tai työstressistä. Olin hyväuskoinen, halusin aina uskoa muuta kuin totuuden. Myöhemmin, kun äitini jo tiesi minun tietävän, keskustelimme joskus hänen juomisestaan. Silloin hän syyllisti meitä siitä, että aina väitämme hänen olevan juovuksissa vaikkei hän ollutkaan. En vielä tänä päivänäkään tiedä, onko hän silloin ollut juovuksissa vai ei. Monet kerrat äiti myös lupasi lopettaa juomisen, ja minä uskoin joka kerta. Tuska oli sitäkin suurempi, kun äiti taas seuraavan kerran oli humalassa.

Muutama vuosi sitten äiti meni humalassa töihin. Hän jäi siitä kiinni, sai varoituksen ja kävi muutaman kerran A-klinikalla. Hän lupasi lopettaa, ja taas kerran minä olin hölmö ja uskoin.

Enää minä en usko. Vaikka edelleenkin rakastan äitiäni, en pysty luottamaan häneen. Haluan uskoa, että kaiken sen juomisen ja alkoholin takana, jossain, on vielä minun äitini. En kuitenkaan enää usko, että saan häntä sieltä takaisin. Äitini itse on sitä mieltä, että hänen juomisensa ei ole ongelma, että hän pystyisi lopettamaan, jos vain haluaisi. En usko sitäkään, mutta tiedän, että äitini ei voi parantua ennen kuin myöntää itselleen olevansa sairas.

Juhannuksena olimme vanhempieni kanssa mökillä. Lähdin reissuun hyvillä mielin, mutta jo ensimmäisenä iltana huomasin, että äitini puhe sammaltaa ja askel horjuu enemmäin kuin kahden saunaoluen verran. Seuraavana päivänä hän oli jo aamupäivällä niin selkeästi humalassa, että minun sisälläni napsahti. Kävin etsimässä viinapullon hänen kassistaan. Pullo oli lähes täysi, ja sain häneltä vakuutuksen, että se oli ainoa. Uskoin. Käskin hänet nukkumaan päänsä selväksi, sillä kaukana asuva veljeni oli tulossa illalla käymään mökillä.

Herättyään äitini oli normaali. Hetken aikaa. Ei mennyt kauaakaan, kun tiesin, että äitini oli taas valehdellut minulle. Hänellä oli toinenkin pullo, jossain. En vaatinut äitiäni tilille, mutta myöhemmin illalla löysin hänen piilonsa mökin liiteristä. Pullo oli siinä vaiheessa jo tyhjä. Olin niin pettynyt, että sattui. En kuitenkaan pystynyt keskustelemaan äitini kanssa, eikä se kai olisi mitään hyödyttänytkään niillä promilleilla.

Kun Juhannusaattoaamuna heräsimme puoli kymmenen aikoihin, äitini tuli juuri pyörällä pihaan. Hän sanoi menneensä pyörälenkille, koska ei ollut saanut enää nukuttua. Halusin uskoa, että hän oli todella halunnut lähteä pyöräilemään, olihan ihan kohtuullisen kaunis ilmakin. Silti tiesin aivan varmasti, että äiti ei ollut lähtenyt pyöräilemään huvikseen. Koska minä olin vienyt häneltä yhden pullon, häneltä oli viina loppunut kesken. Hän puhui totta sanoessaan, että oli herännyt aikaisin, eikä ollut saanut unta. Hänen päähänsä oli syttynyt ajatus siitä, että hän ehtii vielä alkoon ennen kuin se menee kiinni puoliltapäivin. Tarve oli niin pakottava, että hän pyöräili yli kahdenkymmenen kilometrin lenkin viinan takia.

Teininä olin jatkuvasti vihainen äidilleni hänen juomisensa takia. Enää en ole vihainen. Olen vain surullinen. Keskustellessamme viinapullon ääressä torstaina jouduin sanomaan äidilleni, että lapsemme ei voi tulla hänelle hoitoon. Vaikka äitini kuinka lupaisi ja vannoisi, että ei juo silloin, en voisi luottaa häneen. Se teki kipeää, se sai minut itkemään, vaikka olin päättänyt, että en itke. Tiedän, että joudun sanomaan sen äidilleni vielä uudelleen, kunhan hän joskus on selvinpäin tavatessamme.

Vaikka kirjoitakin täällä nimettömänä, tämän postauksen tekeminen oli vaikeaa. Silti tunnen helpotusta, että se on nyt tehty.