Raskausvitutus
Olen kyllästynyt olemaan raskaana.
En tietenkään toivo, että vauva vielä syntyisi, onhan laskettuun aikaan vielä yli viisi viikkoa (äitiyslomaankin on vielä kaksi päivää), mutta välillä kyllä ottaa päähän. Moni arkinenkin asia on muuttunut mahdottomaksi ja moni aiempi itsestäänselvyys on muuttunut muistoksi vain.
Minulla oli jo ennen raskautta vaikeuksia mennä kyykkyyn. Tai oikeammin kyykystä nouseminen sattuu polviin. Asiaa tutkittiin (tai hutkittiin) työterveydessä, mutta mitään ratkaisua ei löytynyt. Yleensä siis suoritan kaikki lattiantasossa tehtävät asiat kumartumalla. Ja koska kumartuminen on tällä hetkellä hieman vaikeutunut pallomahan vuoksi, en tee asioita lattiantasossa. Paitsi kun pitää täyttää ja tyhjentää astianpesukone tai pyykkikone, ostaa kaupasta maitoa tai mitä tahansa muuta alle metrin korkeudessa myytävää, nostaa pudottamansa tavarat, peitellä hoitolapset päiväunille alasänkyyn, etsiä sopivaa tarjoiluastiaa miehen synttärikakulle alalaatikosta, solmia kengännauhat… Sitä ei edes tajua, kuinka monessa arjen asiassa pitää kumartua, ennen kuin sitä ei pysty tekemään hengästymättä. En tiedä, kuka tästä meidän perheessä kärsii eniten; minä, jonka mielestä yksikin yllämainituista vastaa vähintään puolen tunnin kuntosalitreeniä, vauva, joka joutuu puristuksiin joka kerta kun kumarrun vai Mies, joka joutuu kuuntelemaan jatkuvaa kiukutteluani ja tekemään suuren osan asioista puolestani.
Tänään kohtasin taas uuden ongelman, jota en ollut osannut ajatella. Olin aamulla pukenut päälleni polvisukat, koska kaikki äitiyshousuni ovat capripituisia. Aamulla en kiinnittänyt sukkiin sen enempää huomiota, mutta sukkien riisuminen tuntui lähes yhtä mahdottomalta kuin yläasteen telinevoimistelutunnit. Ensi kerralla istun suosiolla alas ennen kuin otan sukat pois, sen verran hurjaa oli tuokin touhu…
Lisäksi minulla on jonkin verran jotain ennakoivia supistuksia tai sinnepäin. Koska olen ensimmäistä kertaa tässä touhussa, en voi olla varma, mutta näin uskoisin. Olkkarista keittiöön on matkaa vähintään puolimaratonin verran, puhumattakaan matkasta postilaatikolle. Töissä olen saanut olla suht rauhassa, mutta viime päivinä olen sielläkin joutunut silloin tällöin hidastamaan tahtia. Ruokakaupassa käyminen onkin sitten jo triathlon, ja kestääkin varmaan yhtä kauan kaikkine taukoineen.
Kesällä moni ihmetteli, eivätkö helteet vaivaa minua. Totesin, että eiköhän ala olla jo niin kuuma, että lämpö vaivaa ihan ketä tahansa. Kaikilla oli hiki. Sitten tuli syksy, ja muille tuli kylmä. Minulla on yhä edelleen hiki. Olen tavallisesti aikamoinen vilukissa, normaalisti olisin kulkenut villasukissa jo ainakin pari viikkoa. Nyt en pidä sukkia ollenkaan, paitsi töissä, kun siellä niitä vaaditaan lapsiltakin. Nukkuessa pelkkä peiton ajatteleminenkin nostaa hien pintaan.
Nukkumisesta vielä. Hyvän asennon löytäminen tuntuu mahdottomalta. Jos kuvittelee löytäneensä mukavan asennon, jossa voisi nukkua ainakin muutaman tunnin, vauva alkaa potkia patjaa vatsanahan läpi. Ei kivaa. Yleensä jossain vaiheessa yötä herään siihen, että selkää särkee. Tai sitten käy niin kuin tässä yhtenä aamuyönä: heräsin siihen, että kerrankin ei sattunut mihinkään ja oli hyvä asento, mutta aivan järkyttävä pissahätä! Totesin Miehellekin, että ei ole reilua, kun menee hyvä asento hukkaan. Enkä tietenkään vessareissun jälkeen enää löytänyt sitä hyvää asentoa, koska sitten oli taas hiki. (Olinhan tehnyt niinkin mahtavan urheilusuorituksen kuin käynyt vessassa!)
Uutena ongelmana olen vielä joutunut huomaamaan, että pallomaha alkaa olla jo niin suuri, etten pääse tietokonepöytäni ääreen kunnolliseen asentoon. Ja koska en jaksa tehdä paljon muutakaan kuin istua koneella, tuloksena on niska- ja hartiasärky, joka on tänään päässyt niin pahaksi, että päätäkin jo särkee.
Kaikista näitä pikkuasioista huolimatta eniten minua ottaa tässä raskaana olemisessa päähän se, että koko ajan ottaa päähän. Vitutuksen määrä vaihtelee päivästä ja vuorokauden ajasta riippuen joko vähäisestä äärimmäiseen. Äärimmäisessä tilanteessa kiukuttelen siksi, että kiukuttaa ilman mitään selvää syytä. Noidankehä on valmis. Kun tähän lisää vielä vähän väsymystä tai nälkää, paketti alkaa olla kasassa.
Onneksi Mies on melko ymmärtäväistä sorttia. Eilen menetin hermoni kiristäviin pikkuhousuihin ja kirjaimellisesti heitin ne nurkkaan. Mies kaivoi tyynesti omasta vaatekaapistaan shortsimalliset yöpuvunhousut ja käski kokeilla. Ovat muuten mukavat, eikä yhtään kiristä.