Ei kai nimi naista pahenna?

Lilyssä on pyörinyt muutaman päivän ajan kirjoituksia nimen vaihtamisesta naimisiin mennessä. Aluksi tarkoitukseni oli vain kommentoida johonkin noista ketjuista, mutta en sitten osannutkaan tiivistää sanomisiani, joten siksi tämä kokonainen postaus.

Minä siis otin Mieheni nimen, kun menimme naimisiin. Voisi sanoa, että minulle on aina ollut selvää, että jos (kun) joskus menen naimisiin, myös nimeni vaihtuu. Tämän kirjoituksen tarkoitus on pääasiassa selvittää omia ajatuksiani, koska mm. Oisko tulta?-palstan kirjoitus sai ajatukseni mylläämään aika tavalla. Kun luin juttua ensimmäistä kertaa, minulle tuli paha mieli. Tuli sellainen olo, että minun ajatukseni ovat jotenkin vääriä, että minussa on jotain vikaa, kun ajattelen eri tavalla.

Tyttönimeeni ei liity mitään ikäviä muistoja. Minulla oli loppujen lopuksi aika onnellinen lapsuus. Silti tyttönimeni ei koskaan tuntunut yhtä omalta kuin tämä nykyinen. Esimerkiksi ennen vältin viimeiseen asti itseni esittelemistä koko nimellä, töissäkin vastasin puhelimeen usein vain etunimellä (tämä onnistui siksi, että etunimeni ei ole ihan kaikkein tavallisin). Nykyään vastaan aina työpuhelimeen koko nimelläni, ja itseni esitteleminen tuntuu paljon luontevammalta.

En myöskään koe kuuluvani Miehelleni yhtään enempää kuin hän kuuluu minulle. Emme kuulu toisillemme, vaan kuulumme yhteen. En tiedä, miten olisin suhtautunut, jos Mies olisikin halunnut ottaa minun nimeni. Muistaakseni kysyin häneltä jossain vaiheessa häävalmisteluja, että kai saan hänen nimensä. Onneksi sain.

Tämä keskustelu on kuitenkin saanut omat silmäni avautumaan erilaisille näkökulmille. Ennen minun oli vaikea ymmärtää, miksi joku ei halua vaihtaa nimeään, mutta tämän keskustelun myötä olen ymmärtänyt sen, että joku voi ajatella uudesta nimestään samoin kuin minä ajattelen vanhastani. Ei kai nyt kukaan halua loppuelämäänsä viettää ”väärän” nimisenä?

Nyt mietinkin vain, että olenko ainoa, joka ajattelee näin?