28.10.

27.10.2013 klo 04.15. herään outoon puristavaan kipuun selässä. Sitä kesti hetken, jonka jälkeen nukahdin uudelleen.

klo 05.00 herään taas. Sama kipu. Hittolainen. Koitan vaihtaa asentoa mutta kipu pakottaa pysymään paikoillaan. Saakeli. Onko tää nyt sitä?

klo 05.30 se tulee taas. Puristaa ja polttaa, tällaista kipua en ole ennen tuntenut. Nää on nyt niitä.

Kuuden aikaan nousen ylös ja menen sohvalle kyljelleni makaamaan. Helpottaa. Kun seuraava kipu taas aaltoilee ja lähtee pois, menen parvekkeelle ja soitan Kättärille. Joo ne on nyt niitä. Supistuksia.

Menen herättämään nukkuvaa miestä. Ei hätää, Se on nyt alkanut mutta ei tarvi lähteä vielä mihinkään. Mies horisee unissaan hetken ja sanoo sitten yht äkkiä täysin tolkuissaan että paras herätys ikinä. Hymyilen, vaikka tekisi mieli sanoa että kiva että sulle oli, mulle ei.

Päivä menee aikalailla samaan rataan eteenpäin. Supparit tulevat n. tunnin välein ja kestävät ehkä puoli minuuttia. Joskus iltapäivällä ne loppuvat ja mieskin uskaltaa jättää minut yksin ja lähteä pelaamaan futista. Sillä aikaa kas kummaa tulee kuitenkin sellainen kipu että oksat pois. Makaan puolittain sohvalla ja puristan pöydän kulmaa, olen ihan varma että sytyn palamaan jos poltto yhtään tästä lisääntyy.

Mies tulee kotiin ja tekee ruokaa. Syön pastaa hyvällä, raskaanaolevan naisen ruokahalulla. Sitten onkin helvetti irti. Supparit kovenee ja tihenee ja väännän itkua jokaisen kohdalla. Puristan pöytää, vaihdan asentoa, kiroilen, mikään ei auta. Mies ehdottaa että koitan mennä nukkumaan lämpimän kaurapussin kanssa. Pakko kai se on. Sänkyyn en kuitenkaan pääse makaamaan asti kun taas jysähtää. Nojaan pinnasänkyyn. Sillä aikaa mies soittaa puhelimestani Kätilöopistolle. ”Soita kätilölle!” Samaa hokenut melkein koko 9kuukautta, joka kerta kun vähän johonkin kolotti. Suloinen.

Vähän ennen kahtatoista päätän soittaa uudelleen. Haluan edes jotain kipuun, jos ei muuta. Saan juuri ja juuri itseni väännettyä autoon. Ulkona on pimeää ja märkää, lehdet ovat liiskaantuneet asfalttiin. Käsken miestä ajamaan hiljaa, onneksi matka on lyhyt. Jokaisessa töyssyssä tuntuu että mahani räjähtää.

Kätilö sanoo heti kättelyssä supistustiheyteni kuultuaan että kotiin on vielä mentävä, mutta tutkitaan eka. Otetaan käyrät, jotka vahvistavat että joo kotiin, liian harvassa ovat vielä poltot. Tämä siis vaan pahenee?

Olin käynyt raskausaikana pelkopolilla, vuosia kestäneen synnytyspelon takia. Halusin alkuun sektion, mutta pelkopoli teki tehtävänsä ja uskalsin luottaa itseeni synnyttäjänä. Kipu pelotti enenmmän kuin mikään muu, oma jaksaminen ja se että pystynkö siihen. Kun kätilö tutkittuaan totesi ”Oh my God!” ja sanoi että olen jo yhdeksän senttiä auki, että ei tässä enää mihinkään kotiin lähdetä vaan suoraan synnyttämään, toivoin hetken että tämä olisi unta. Tahdon kotiin! Voiko sen lapsen jättää sinne masuun? Voisko joku muu synnyttää? Siis en mä pysty. Ai nyt vai?

Pahin pelkoni oli pitkä synnytys. Olin kuullut kauhutarinoita yli vuorokauden mittaisista rutistuksista, revenneistä värkeistä ja pyörtyneistä isistä. Mikään pelkoni ei toteutunut ja meillä oli jo 6 tunnin päästä sairaalaan menosta pieni suloinen nyytti sylissä.

Eilen tuo nyytti täytti yhden vuoden. Käsittämätöntä miten nopeasti aika on mennyt. Ihana, naurattava, iloinen ja touhukas vuosi.

Neidille laulettiin eilen Paljon Onnea Vaan. Arvonsa tunteva yksivuotias taputti laulun loppuun silmät loistaen. Äidillä oli vedet silmissä ihan niin kuin vuosi sitten. Onneksi en ole itse vanhentunut yhtään.