Äitiäitiäitirakasihanaomaäiti

Olen tytön kanssa keittiössä kahdestaan. Tyttö häärää tuolissaan, heittelee Sophia-kirahvia ja nauraa. Minä nousen ylös laittamaan astioita tiskikoneeseen. Kun kävelen pois päin tytöstä sanomatta mitään, alkaa lähes sydäntäsärkevä itku. Äiti hylkää! Älä jätä! 

Pelkäsin töiden aloittamista vuoden äitiysloman jälkeen. Vaikka olinkin menossa vain osa-aikaiseksi, miten selviäisimme erossa toisistamme kolmenä päivänä viikossa? Pystyisinkö keskittymään töissä mihinkään vai itkisinkö vessassa ikävääni? Ja miten tyttö ja iskä selviäisivät kahdestaan kotona? Odottaako minua kotiin tullessa silmät itkusta punaisena oleva tyttö, hermoromahduksen partaalla oleva iskä, joka heti palattuani pakenee loppu päiväksi futiskentälle, sekä keittiön täyttävä kaaos ja kasa pyykkiä?

Töitä on nyt tehty puolitoista kuukautta. Ja kaikki on mennyt hyvin. Sekä töissä että kotona. Aamuisin hääräämme tytön kanssa aamutoimet ihan niin kuin joka aamu, keitämme puuron ja hengailemme hetken keittiössä. Eikä äidin lähtö tee kummallekaan tiukkaa. Töissä pääsen vessaan silloin kun haluan eikä kukaan kurki ovenraosta.  Kotiin palattuani kuulen ensimmäiseksi hersyvän naurun ja saan vastaani iloisesti pulisevan lapsen. Siellä on yleensä siivottu ja imuroitu ja tiskit ovat koneessa. Ihanaa.

Töissä pääsen vessaan silloin kun haluan, eikä kukaan kurki ovenraosta. Ja kotona vietetyt illat ja vapaapäivät tuntuvat entistä ihanemmilta.

Viikonloppuna juttelin kahden tätini kanssa, jotka ovat tehneet kolmivuorotyötä omien lasten ollessa pieniä. Kertoivat miten hienoksi muotoutui isän ja lasten suhde. Onhan se niin, että kahden vanhemman taloudessa pienet lapset ovat usein enemmän äidin perään, automaattisesti. Äiti on ehkä se joka enemmän hösää, ja ovathan äidit yleensä niitä jotka jäävät lasten kanssa kotiin vuodeksi tai useammaksi. On siis rikkaus että tyttömme saa viettää isän kanssa laatuaikaa kolmena päivässä viikossa, ilman ympärillä hyysäävää äitiä joka koko ajan varoittelee rajuista leikeistä tai kieltää syömästä herkkuja.

Ehkä tyttömme isompana pyytää isää lukemaan iltasadun. Tai huutaa iskää apuun nähdessään pahaa unta. Enkä silloin tunne pistoa sydämessän, vaan onnen tunteen siitä että tytär tietää isän olevan aina lähellä.

Itselläni niin ei ole ollut. Tyttömme onkin onnekas.

 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli