Lähden vaaralliselle tielle kun edes sivuutan tätä aiheitta, mutta uutisotsikoiden, blogi- ja facebook-kommenttien lukemisen jälkeen herää monia ajatuksia.

Haluan tehdä selväksi että kommentoin ilmiötä yleisesti, en pelkästään yhtä tapausta.

Aivan ensimmäiseksi tuli ahdistus ja rintaa puristi. Nuorimman uhrin kanssa lähes päivälleen samanikäistä omaa tytärtäni katsoessani päällimmäiseksi ajatuksesti nousee, että miksi? Miksi piti tehdä jotain tuollaista? Miksi käänsit auton? Miksi et vain ajanut pois ja antanut olla? Miksi otit lapset mukaan?

Suru. Suru kaikkien asianosaisten puolesta. Syvin osanotto.

Äiti on monissa medioissa tuomittu jyrkästi. Sekopääksi, mustasukkaiseksi akaksi, – lähes kaikki rumat nimikkeet on käytetty. Itsekin tuomitsen tietyllä tasolla, myönnän. Miksi viattomat lapset, nuoret taimet, piti vetää tähän mukaan?

Ymmärrän ja tiedän tunteen kun ei enää vaan jaksa. Kun pienetkin asiat kuten jugurtin kaatuminen pöydälle, lapsen kiukuttelu tai hävinnyt sukka tuntuvat ylivoimaisilta ja saavat kyyneleet väsyneen äidin silmiin. Puhumattakaan suuremmista asioista – rahan loppumisesta puolessa välissä kuuta, sairastuminen tai läheisen menettäminen saavat ihmisen äärirajoille.

Lähituttavapiirissäni sekä omassa elämässäni näen tätä päivittäin. Väsymystä. Yksinhuoltajaäitejä jotka sinnittelevät päivästä toiseen, aviopuolisoja jotka ovat öitä poissa eivätkä auta kodinhoidossa edes silloin harvoin kuin ovat paikalla. Ex-puolisoja ja isiä jotka eivät ole läsnä enää ollenkaan, omasta tahdostaan tai tahtomattaan. Kusipäitä. Itsekkäitä paskoja. Miehiä jotka ovat lapsia siittäneet mutta eivät kanna vastuuta. Hankaloittavat muuten hyvin pärjäävien äitien elämää kiusanteolla, väkivallalla tai elatusmaksujen maksamatta jättämisellä. Onhan näitä, ollut kautta aikojen.

Miten suuri epätoivoi mahtoikaan äidillä siis olla? Millaiset ovat isän tunnontuskat ja ikävä?

Vanhemmat syyllistyvät usein lasten käyttämiseen pelinappuloina. Avioeroissa ja pienissäkin riidoissa. Omat vanhempani syyllistyivät tähän aikoinaan kun olin pieni ja heille tuli ero. Haluttiin tehdä toiselle kiusaa ja tehtiin se lapsen kautta. Se on julmaa vain lasta kohtaa, joka ei osalleen mitään voi eikä pysty sanomaan vastaan. Hän ei tähän maailmaan ole itse tullut eikä voi täältä itse pois lähteä, vaikka riitelevien vanhempien jaloista moni lapsi varmasti haluaisi.

Itse pienen lapsen äitinä suurin tunne rakkauden lisäksi lastani kohtaan on suojeluvaisto. En tahdo lapselleni tapahtuvan mitään pahaa, ja pyrin häntä hengelläni suojelemaan kaikelta ikävältä. Hän on pieni ja viaton, eikä itse pysty itseään suojelemaan, ei vielä moneen vuoteen. Siksi ihmettelenkin että miten joku voi antaa omalle lapselleen tapahtua mitään pahaa? Nimenomaan antaa tapahtua. Sallii. Katsoo vierestä kun oma lapsi itkee hätäänsä ja katse anelee apua.

Enkä tarkoita tällä nyt uutisoitavaa tapausta vaan isompaa ilmiötä. Vanhempia joita näemme uutisotsikoissa ympäri maailman jatkuvasti. Lapsia pahoinpidellään, raiskataan, tapetaan, kidutetaan. Miksi olet ihmisen tähän maailmaan saattanut jos et hänestä välitä?

Kyllä, ymmärrän että uupumus saa ihmisen tekemään asioita joita ei hän edes itse ymmärrä. Hetken mielijohteesta. Tajuaa asian vasta sekunti liian myöhään eikä tehtyä voi tehdä tekemättömäksi. Se jättää ihmiseen ikuiset arvet, sekä vanhempaan että lapseen.

Ehkä sillä hetkellä kun päätti painaa kaasua ajatteli sen olevan pieni juttu. Ei ymmärtänyt surun, väsymyksen ja epätoivon sumentamana seurauksia. Luuli sen olevan väliaikaista, että kaikki olisi taas hyvin kunhan saisi bussin pysähtymään. Halusi säikäyttää. En tahdo uskoa että hän tietoisesti halusi pienilleen mitään pahaa.

Apu. Antakaa sitä ajoissa sitä tarvitsevalle. Kysykää, älkää jääkö odottamaan että apua tarvitseva pyytää sitä. Hän ei ehkä kehtaa, äh eihän muita voi vaivata omilla asioilla. Ei se kuitenkaan ehdi kun sillä on työt ja pilates. Kyllä mä pärjään. Ja sitten tulee se hetki kun ei enää pärjääkään ja onkin jo liian myöhäistä.