Takana on ihana viikonloppu joka jatkui vielä tällekin päivälle. Taas lauantaina paettiin maalle vanhempieni luokse ja kun tänään kotona ei vielä tunnin pähkäilyn jälkeenkään keksitty mitään kivaa kaupunki-tekemistä, osoitti auton nokka pian jälleen kohti mummolaa. Tänään tosin huristeltiin ensiksi ihanaan Inkooseen saakka. 

Kerrostaloasunnon seinät ovat tänä kesänä kaatuneet päälleni vähän väliä. On kuumaa, ahdasta, piha on ankea ja naapurit kyttäävät. Joka päivä pitää erikseen miettiä että mitä tänään tehdään. Kerrostalosta on aina pakko lähteä jonnekin, mutta koska joka päivä ei kuitenkaan jaksa ja viitsi lähteä minnekään merta edemmäs kalaan, sitä päätyy kävelemään samoja reittejä ja jalkakäytäviä, istumaan samassa puistossa ja juttelemaan saman tutun kukkakauppiaan kanssa. Ellei satu asumaan jossain aivan ihanassa paikassa, kuten Porvoossa tai Pariisissa, niin tämä toistuvuus ja samat nurkat saattavat hieman ahdistaa ja lisätä ihmisellä kierroksia. Ainakin minulla käy näin. 

Vaikka ei saisi valittaa, asumisympäristössämme mitään vikaa ole. On vihreää ja lapsiystävällistä. Ja tuohan se mukavaa yhteisöllisyyttä kun kaikki ovat tuttuja. Mutta valitan silti. Ja väitän että kyllä maalla on mukavaa. Aamulla voi kävellä ovesta pihalle yöpaidassa. Jos tekisin tämän kotipihassa, olisi naapureilla ainakin jokin oikea syy olla nokat ikkunoissa. Vaikka tämä meidän ”maa” onkin lähes pääkaupunkiseutua, iltaisin on niin hiljaista ettei kuulu oikeasti mitään. Naapurissa huutaa kukko aamuisin. Katselin illalla ikkunasta pihalla käveleviä peuroja.

On tilaa hengittää.