Rasismi. Syrjintä. Ennakkoluulot. Viha. Pelko. Tietämättömyys. Väkivalta. 

Syy ja seuras.

Viime aikoina uutisia lukiessaan tai liikkuessaan sosiaalisessa mediassa, ei ole voinut välttyä maahanmuuttopoliittisilta asioilta. Uutisvirta kertoo meille jatkuvasti kasvavasta pakolaisvirrasta, uusista vastaanottokeskuksista ja niistä aiheutuvista ongelmista, kiintiöistä, rahtikontteihin kuolleista ihmisistä ja pienistä hukkuneista lapsista.

Sosiaalinen media tykittää keskustelua puolesta ja vastaan. Kaikilla on vahvat mielipiteet.

Itselleni päällimmäiseksi tästä kaikesta on jäänyt mieleen kuva rannalla makaavasta lapsesta, hukkuneesta pienestä pojasta joka on varmasti omaa tytärtäni vähän nuorempi. Lapsi makaa kuin rauhallisesti nukkuva, laineiden vielä hiljaa osuessa kylkiin, kastellen punaiset housut. Toinen mieleen jäänyt asia on viime viikkoinen laulaja Anssi Kelan kirjoittama some-kirjoitus siitä, miten kaikilla pitäisi olla etenkin lapsiin kohdistuva suojeluvaisto, elämän turvaaminen.

Somessa joku riehui siitä, miksi kuitenkin lähes kaikissa Suomen vastaanottokeskuksissa, kaikissa kuvissa pakolaisista joita Suomeen tulee, enemmistö on miehiä. Missä ovat naiset ja lapset? 

Mieheni on aikoinaan tullut Suomeen osittain pakoon oman maansa poliittista tilannetta. Myös hänen ystävistään moni on pakolainen. Ehkä siksi aihe on itselle tärkeä, molemmilta kanteilta. Eilen asiasta keskustellessamme kysyin miksi asia on näin, miksi suurin osa Suomeenkin tulevista pakolaisista on miehiä. Vastaus oli yksinkertaisempi kuin luulinkaan. Koska naiset ja lapset usein kuolevat matkalla.

Eilen uutisoitiin Göteborgiin yksinään saapuvista lapsista, joita odotetaan tälläkin viikolla saapuvaksi muutamia satoja. Vanhemmat lähettävät lapsensa yksinään halki Euroopaan vieraaseen maahan. Jotta minä pistäisin oman tyttöni yksin bussiin edes halki Suomen, olisi tilanteen oltava todella toivoton. 

Joku kiteytti somessa hienosti sen ajatuksen, mikä monella pakolaisella varmasti on. Hätä on todellinen, jos kokee meren turvallisemmaksi kuin maan jalkojensa alla. Oma mummini on aina ollut ihanan avoin ja suhtautunut ulkomaalaisiin lämpimästi, ja hän muistaa aina todeta, että kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Tämän totesi tänä aamuna myös Arman Alizad Ylen Aamu-TV:ssä. Hän on haastatellut ihmisiä pakolaisleireillä ja kysynyt heidän haaveistaan ja toiveistaan. Kukaan ei ole sanonut haluavansa Eurooppaan, haaveilevansa Suomen kaltaisista hyvinvointivaltiosta, sosiaalietuuksista tai helposta elämästä. Kaikki haluavat kotiin, omaan kotiin. Siihen jota ei välttämättä ole enää edes olemassa.

Mielestäni avun antaminen on etuoikeus, kun omat olosuhteemme ovat näin hyvät. Avun ei mielestäni tarvitse olla vain ja ainoastaan sitä, että Suomi antaa oleskeluluvan kaikille jotka sitä hakevat. Nythän asia on aika pitkälti näin. Tämä ei turvaa asumista meille eikä myöskään niille oleskeluluvan saaneille, jotka oikeasti ansaitsevan turvallisen ja rauhallisen paikan asua perheineen. Sen sijaan pidän Ruotsin tyylistä maahanmuuttopolitiikassa. Oleskeluluvan saa verrattain useampi kuin Suomessa, mutta tiukemmin ehdoin. Jos et kolmen vuoden (korjatkaa jos olen väärässä?) sisällä hallitse ruotsinkieltä ja ole vakituisessa työpaikassa, saat lähtöpassin. Kiitos, emme halua että tulette tänne istumaan ja olemaan. 

Suomessa on vieläkin -80 luvulla maahan tulleita pakolaisia, jotka eivät juurikaan puhu suomea. He elävät oman kulttuurinsa keskellä ja puhuvat omaa kieltään. He eivät tutustu suomalaisiin naapureihinsa, eivätkä saa työtä suomalaisesta yhteiskunnasta.  He ovat syrjäytyneitä, vieraita. Ja sekös kantasuomalaisia kiukuttaa. Kuka tämän sallii? Yhteiskunta. Sosiaalivirasto. Luukulla saa tarkat tiedot paljonko rahaa saa kuukaudessa, tekemättä mitään. Samalla vihaamme pakolaisia jotka käyvät sosiaaliviraston luukulla elääkseen. Syy ja seuraus.

Apu on muutakin kuin oleskelulupa ja pään kääntäminen. Apu on auttamista, pitkällä tähtäimellä. Apu on ottamista mukaan porukoihin, auttamista pääsemään suosittujen jengiin. Apu on sitä että otetaan omaan kotiin asumaan ja luvataan auttaa vuosi eteenpäin, niin kuin Juha Sipilä ja muutama muu suomalainen on jo tehnyt. Autetaan pääsemään jaloilleen. Apu on sitä ettei potkita potkittua. Jokaisella olkoot mielipiteensä, mutta kaikki tietää että kiusaaminen ei ole kivaa. Autetaan pakolaiset jaloilleen, otetaan osaksi yhteiskuntaa. Ne joille aikaisemmin on annettu auttava käsi, ovat nyt mm. vanhainkodeissa hoitamassa meidän isoäitejä ja -isiä, jotka rakensivat tämän maan jota me niin hanakasti puolustamme ja suojelemme vierailta.