Paluu heppatytöksi

Taisin olla 11-vuotias kun aloitin ratsastuksen paikallisella ratsastuskoululla. Talleilla olin käynyt pikkutytöstä lähtien, ihka ensimmäinen kosketus heppoihin tuli mummolan viereisellä ponitallilla.
Meni kuitenkin useita vuosia ennen kuin uskaltauduin alkeiskurssille – eikä yksinhuoltajaäidillä ollut varaa maksaa kallista kurssia.

Ensimmäistä ratsastustuntia edeltävänä iltana luin hermostuneena läpi heppakirjan teoriasivuja. Pohkeenväistöt, taivutukset, laukannostot. Jännitti.
Olin kurssin toisiksi pisin tyttö ja sain heti ratsukseni tallin isoimman hevosen, valkoisen komean ruunan, Atletaksen. Ensimmäisillä tunneilla meillä oli vieressä taluttajat eikä vielä harjoiteltu pohkeenväistöjä tai laukannostoja. Olin kuitenkin salaa ylpeä tietäessäni miten ne tehtiin. Little did I know ettei ne kummatkaan niin helppoja olleetkaan kuin teoriasivujen piirroksissa.

Ilmoittauduin tänään ratsastuskurssille samalle paikallistallille. Alkeiskurssista on nyt aikaa 17 vuotta. Tässä välissä olen omistanut hevosen ja kokenut myös siitä luopumisen tuskan, saanut lapsen ja lopettanut tupakoinnin, joka sai aikoinaan alkunsa samaisen ratsastuskoulun piharakennuksen takana.
Kun illalla sain tytön nukkumaan, istuuduin olohuoneen lattialle ja kaivoin kirjahyllystä vanhan tutun kirjan ja nuo teoriasivut. Tällä kertaa saattaisimme jopa tehdä pohkeenväistöjä ensimmäisellä tunnilla ja taluttajia meillä tuskin on. Minä voin kyllä sellaista sunnuntaina tarvita, en ratsulle vaan itselleni. Sen verran polvet tutisee jo nyt jännityksestä. Mutta innoissani olen, ihan kuin ennenkin.