Sijaisperheessä

Heippa! 🙂

Kuten mainitsin, olen asunut sijaisperheessä. Muuttanut lapsena äidin turvallisesta syleilystä pois, minusta tai veljestäni riippumattomista syistä.

Muistan päivän jolloin lähdettiin pois äidin luota, hämärästi mutta muistan. Jouduttiin pienryhmäkotiin. Joutumiselta se silloin tuntui, eihän lapsi halua olla erossa äidistä. Olin pieni, en ymmärtänyt asian todellisia laitoja. Koin jotenkin, että minua halutaan vain rangaista jostain. En tiennyt paremmasta ”perhe-elämästä” kuin sen mitä minulla on aina ollut kotona. Enkä sano että olisi varsinaista perhe-elämää ollut pienryhmäkodissakaan. 

Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. Jälkeenpäin mietittynä: olihan se hiukan sellaista ”laitosmaista” elämistä. Silti turvallisempaa ja huomattavasti mukavampaa, mitä olisi todennäköisesti ollut äidin luona asuessa. Noin vuoden kerettiin asumaan pienryhmäkodissa kunnes muutettiin sijaisperheeseen. 

Olen aina kokenut sijaisperheeseen muuton negatiivisena, sillä onhan uusi ja tuntematon ollut pelottavaa pienelle tytölle. Tänä päivänä tosin en ajattele, että olisi ollut huono juttu kun saatiin niin ihanat sijaisvanhemmat.
Mutta olihan kaikki outoa, siellä oli eri säännöt mitä äidin luona oli aina ollut. Siellä oli rajat, siellä välitettiin. En sitä silloin tajunnut siellä asuessani, mutta nykyään osaa katsoa eri kulmasta asiaa. 

Tuntuu hyvältä ajatella, että saatiin turvapaikka. Koti, paikka missä voi olla täysin oma itsensä, puhua jos oli jotain mieltä askarruttavaa. Koen hyvänä asiana, että perhe mihin muutettiin oli tarpeeksi kaukana näistä ”kotikulmistani”. 

Saan tämän kuulostamaan nyt siltä, että elämä oli silloin kuin ruusuilla tanssimista. Ei, ei se todellakaan ollut sitä. Minulla kuten varmasti meillä kaikilla on aina ollut omat ongelmamme. Ylä-asteella olin masentunut tai niin pienessä päässäni kuvittelin. 

Loppu peleissä minullahan oli kaikki hyvin. Oli puhtaat vaatteet, sai ruokaa päivittäin, pääsi peseytymään, katto pään päällä ja oli minulla myös muutama ystävä. Koin silti ylä-asteen raskaaksi ja vaikeaksi. Tunsin itseni ulkopuoliseksi kun ei ollut sitä perinteistä perhettä ja kotia. Asuin ”tuntemattomien” luona, olisin siihen aikaan vaan halunnut olla ja elää oman äidin luona. Eikä ystäviäkään ollut turhan montaa, tuli ja meni. 

Yksi hyvä ystävä on jäänyt ylä-aste ajalta matkaani vaikka meillä oli monen vuoden tauko kun ei pidetty yhteyttä ja oli ”välit poikki”. Vuodet vieri ja vuonna 2015 kun sain tietää odottavani lasta, tuli tämä ystäväni facebookissa kysymään miten mulla menee nykyään. Hän oli ensimmäinen ulkopuolinen henkilö, jolle kerroin odottavani lasta. Siitä vähitellen alettiin pitämään enemmän ja enemmän yhteyttä. Tänä päivänä olemme hyviä ystäviä. Niin aika vaan parantaa haavat. 

Aikasemmin miettiessä elämää sijaiskodissa ja perheessä oli se, että äkkiä takasin kotiin oman äidin luokse.
Tätä nykyä ajattelen että siellä elo oli parasta mitä minulle olisi voinut tapahtua.

Se miksi halusin tämän teille jakaa, on yksinkertaisesti syynä se että tämä on minun tapa käydä vaikeita asioita läpi. 

-Jonna-