13. viikko ja ultra
Tällä viikolla käytiin nt-ultrassa, ja hyvinhän se meni: vastaanotolta lähdettiin tippa silmässä molemmat, laukussa kirjekuorellinen suloisia kuvia vatsassani kasvavasta pikkutyypistämme. Jännitin ultrausta todella kovasti, meinasi itku tulla tutkimuspöydälle noustessa. Kaikki huolet kuitenkin pyyhkiytyivät mielestä välittömästi, kun ultraava kätilö painoi anturin vatsaani vasten: ultrauksen kohde ilmestyi näyttöön samantien.
Moro!
Oli aivan ihanaa nähdä tyytyväisenä köllöttelevä, käsiään ja jalkojaan heilutteleva ja hypähtelevä pikkuotus, jolla kätilön mukaan näytti kaikki olevan hyvin. Niskaturvotus oli viitearvoissa, aivot, selkäranka ja raajat paikallaan, sisäelimet sisällä niin kuin kuuluukin. Sydän sykki hienosti ja veri kiersi. Kooksi kätilö mittasi kaverille 6,1 cm (en tiedä mikä tuo kuvassa näkyvä 7,5 cm:n mitta on…) ja kertoi sen vastaavan viikkoja 12+4. Tämä ikä hieman yllätti, sillä varhaisultrassa saamamme arvion mukaan viikot olisivat tässä vaiheessa olleet vasta 11+6. Mutta mikäs siinä, kun kaikki vaikuttaa olevan erinomaisesti! 🙂 Laskettu aika ajoittuu näin ollen huhtikuun ensimmäiselle viikolle.
Päätimme mieheni kanssa, että nyt raskaus ei enää ole suuri salaisuus vaan alamme kertoa asiasta ystäville ja sukulaisille. Ihmiset ovat jo kovasti esim. arvuutelleet ja jopa ”tunteneet tosi vahvasti” kumpaa sukupuolta lapsemme tulee olemaan, osa ruvennut miettimään jo sopivia nimiäkin. Itseä alkoi tämä kaikki jo hieman hirvittää. Kun uutinen alkoi – oletetusti – levitä kulovalkean tavoin, ei se ole enää mitenkään hallinnassamme: vasta vatsassani oleva pikkusintti alkaa jo nyt ”elää omaa elämäänsä”! Jos jotain tässä raskaudessa on vielä mennäkseen pieleen, on jo olemassa alati kasvava lauma ihmisiä, joille muuttunut tilanne on sitten jotenkin päivitettävä ja tuotettava surua ja pettymystä heillekin.
Järkeilimme miehen kanssa asian kuitenkin niin, että jos alamme siirtämään uutisten kertomista niin kauaksi kun mitään ei enää voi mennä pieleen, joudumme pitämään salaisuutta seuraavat parikymmentä vuotta ja kasvattamaan lapsemme jossain salatynnyrissä. Ja itseasiassa, vielä parikymppisenkin nuorukaisen kohdalla voi mennä aika paljon pieleen… Eli mahdoton juttu. Meidän aika uutisten kertomiselle oli nyt, ja se olkoon ihan ok.
Tämä pieni ahdistukseni sai mut pohtimaan myös sitä, että tästä tämä nyt tosiaan alkaa: on vain hyväksyttävä, ettemme koskaan pysty hallitsemaan kaikkea lapseemme liittyvää. Tämä lienee yksi jonkinlaisista vanhemmuuden ikuisista kipupisteistäkin, meidän lapsemme ei koskaan ole ”vain meidän”. Siksipä tämä kaikki onkin käännettävä positiiviseksi ja suureksi vahvuudeksi: on ihanaa, että ympärillämme on niin paljon ihmisiä, joita tuleva lapsemme kiinnostaa ja jotka toivovat kaikki hänelle vain hyvää! Se, että ihmisten yli-innokkuus meinaa hetkittäin ahdistaa, on kuitenkin loppujen lopuksi pieni hinta siitä kaikesta lämmöstä, jota osaksemme saamme.
Tällä hetkellä mennään siis, uuden päivitetyn tiedon mukaan, raskausviikolla 13+1. Tämä viikko loppuun, ja jätän alkuraskauden sekä ensimmäisen kolmanneksen taakseni, hui! Ja vieläkään en meinaa uskoa että oikeasti olen raskaana ja meille on tulossa vauva. Onneksi asian sisäistämiseen on aikaa vielä puoli vuotta. :D