Kesken.

Viime postausta kirjoittaessani totesin, että piti koputtaa puuta heti kun olin sanonut kaiken menneen niin helposti. En selvästikään koputtanut tarpeeksi lujaa, koska eilen ilmeni ettei kaikki tosiaan olekaan hyvin.

Kuten kerroin, raskaus tuntui jotenkin epätodelliselta. Hakeakseni itselleni varmuutta päätin eilen tehdä viikkonäytöllisen raskaustestin, jotta tietäisin hormonitasoni kohonneen ja kaiken olevan kunnossa. Olin tehnyt sellaisen testin kerran aiemmin ja saanut silloin tulokseksi Raskaana 2-3 viikkoa (hedelmöityksestä). Eilen olin viikolla 7+2, hedelmöityksestä siis n. 5 viikkoa, joten tuloksen olisi pitänyt olla se suurin mahdollinen, eli 3+. Vaan eipä ollutkaan, vaan edelleen tuo samainen 2-3. Tästä tietysti panikoiduin ja soitin samantien yksityiselle lääkäriasemalle, jonne onnistuin saamaan varhaisultra-ajan vielä samalle päivälle.

Lääkäri oli tutkimusta aloitellessaan kovin optimistinen ja hyväntuulinen, mutta kun ultralaitteen näyttöön ilmestyikin viikkoihin nähden vain kaikkea ihan liian pientä, vakavoitui hänkin. Pahoitellen lääkäri totesi, että vaikka hän kuinka toivoisi olevansa väärässä, vaikuttaa tilanne surullisen selvältä: tämä raskaus on menossa kesken.

Nyt sitten odottelen vielä pari päivää, josko kohtu alkaisi tyhjentyä itsekseen, ja jos ei, menen sitten päivystykseen uudelleen ultrattavaksi ja saamaan lääkkeet tyhjennystä varten. Nyt olen ihmeellisessä välitilassa: olen edelleen raskaana, rv 7+3, mutta oikeastaan en olekaan. Keskenmeno on vielä kesken. Päällimmäisenä tunteena pettymys. Ja semmoinen pysähtyneisyys. Eilen itkin kovasti, tänään on vaan ollut jotenkin tyhmä olo. Että mitä edes kuvittelin?! Oma kroppa ärsyttää ja tuntuu että se on pettänyt mut, ja kiusallaan pitää vieläkin mun (harvoja) raskausoireita yllä. Esim. rintojen kipeys suoraan sanottuna v*tuttaa tällä hetkellä suunnattomasti.

Huvittaa jotenkin, että juuri olin tämän bloginkin perustanut. No, kaiketi jatkan tämän kirjoittelua edelleen, kyllähän tässä tavoitteena on olla raskaana mahdollisimman pian uudestaankin. Tällä hetkellä se ajatus tuntuu kuitenkin hyvin kaukaiselta enkä oikein jaksa ajatella koko asiaa vielä, ensin pitää saada tämä ensimmäinen nyt päätökseen ja siihen vielä yksi normikierto päälle. Katsotaan sitten mitä tuleman pitää, nyt pitää vielä käsitellä tätä.

Jotenkin tuntuu, että on kaksi asiaa käsiteltävänä: ensinnäkin se, että ihan oikeasti olin raskaana ja kohdussani oli pienenpieni alkio (ei siis tuulimuna ainakaan lääkärin mielestä), ja toiseksi se, että se raskaus päättyikin jo keskenmenoon. Voi olla, että pahin suru oli jo eilen, tai sitten se on vielä tuloillaan kaiken konkretisoituessa vuotojen myötä. Yksi juttu nyt kuitenkin on jo selvä: Ei tulekaan jouluvauvaa meille.

Onko blogiini eksyneiden joukossa samaa läpikäyviä/-käyneitä? Millaisia tuntemuksia tieto keskenmenosta teissä herätti?