Pari viikkoa on taas vierähtänyt viime postauksesta. Täällä porskutellaan nyt 16. raskausviikolla, tarkalleen ottaen tänään on menossa rv 15+4. Mitään kovin ihmeitä ei tässä viime viikkojen aikana ole tapahtunut, mutta mukava tänne on silti aina päivitellä kuulumisia. Ollaanhan tässä ehditty sitten viime kerran jo jättämään alkuraskauskin taakse ja siirtyä toiselle kolmannekselle!

Kävimme viime viikolla toista kertaa neuvolassa. Terveydenhoitaja kävi lyhyesti läpi täyttämäämme voimavaralomaketta ja mittasi verenpaineen ja painon. Painoni oli noussut edellisestä kerrasta 1,5 kg, mikä on ihan normaalia eikä varmasti mitenkään erityisen paljon, mutta jotenkin se säpsähdytti silti. En nimittäin jostain syystä tajunnut painoni lähtevän nousuun jo tässä vaiheessa. Toisaalta olisihan se kumma, jos kovasti pömppööntynyt vatsani ei olisi tuonut mukanaan gramman grammaa, ja kieltämättä herkutteluakaan en ole ainakaan vähentänyt viime aikoina…

Odotetuin osio tällä neuvolakäynnillä oli kuitenkin sydänäänten kuuntelu nyt ensimmäistä kertaa. Hienosti laukkasi pienokaisen syke n. 145:ssä, mikä sai tämän tulevan äidin tietysti herkistymään. On se vaan jotenkin niin uskomatonta, että tuolla minun alavatsassani toden totta elelee ja kasvaa kovaa vauhtia pieni ihminen! Naperolla vaikutti kaikki olevan hyvin, ja minulla sen myötä taas asteen verran rauhallisempi olo (”ehkä tämä vauva ihan oikeasti syntyy meille ja kaikki menee hyvin”). Seuraava neuvolakäynti onkin sitten vasta joulukuun alussa, ja sitä ennen olemme ehtineet käydä jo lääkärin tarkastuksessa ja 2. ultrassakin (jossa toivon mukaan saisimme tietää lapsemme sukupuolen!).

Tämä toiselle kolmannekselle siirtyminen on tuonut mukanaan ainakin yhden positiivisen muutoksen, nimittäin alaselkäkipuni ovat nyt ainakin toistaiseksi helpottaneet (kopkopkop…). Olo on muutenkin ihan hyvä, eikä nyt reiluun viikkoon ole tullut enää niitä yllätysoksujakaan, joita muutaman kerran pääsin kokemaan. Mukavaa on ollut myös huomata, että vatsani on alkanut pyöristyä jo muustakin kuin pelkästä turvotuksesta. Tunnen itse kohdunpohjan alavatsallani selvästi, ja eilen illalla mieskin sanoi että nyt hänkin jo näkee kasvun. Vaatteiden päälle vatsa kyllä edelleen näyttää pelkästään turvonneelta, mutta ehkä sen jo melko pian alkaa tunnistamaan ihan oikeaksi vauvamahaksi. Monella ensimmäistä lastaan odottavalla vatsa tulee näkyviin vasta joskus 20. raskausviikolla, joten en sitten tiedä onko kohtuni jotenkin eteenpäin kallellaan (tai vatsalihaksistoni hieman vähemmän timmi ja enemmän ”periksi antava”, kröhöm..) vai mitä. Milloin teillä muilla ensimmäinen raskaus alkoi näkyä ulospäin?

On muuten ollut mukava seurata myös mieheni odotusta ja rauhallista kasvua kohti isyyttä. Olen itse melko puhelias, mutta hänelle vuolas ajatuksien ja tunteiden ilmaisu ja analysointi sen sijaan ei ole niin kovin tyypillistä (minkäpä sitä mies pohjois-pohjalaisuudelleen voi…). Hänen innostuksensa ja onnensa on erilaista, hillitympää, mutta tiedän hänen kyllä pohtivan näitä asioita paljonkin. Mielenkiintoista on ollut huomata, miten erilaisiin asioihin ajatukset meillä tuntuvat keskittyvän. Omat ajatukset vauvasta (ja siis nimenomaan vauvasta, huom.) ovat tällä hetkellä enemmän tunnepohjaisia: mietin vauvan tuhinaa ja niskan tuoksua, sitä kuinka tulen pitämään häntä rinnallani, miten tarjoan hänelle turvaa ja lohtua, kuinka tuijotan onnellisena ihanaa vauvaamme. Toisaalta mietin myös paljon vauva-aikaan liittyviä käytännön asioita, kuten vaunujen, pinnasänkyjen, hoitotasojen jne. hankintoja ja toisaalta myös mahdollisia vauva-aikaan liittyviä pulmatilanteita.

Mieheni sen sijaan miettii asioita paljon pidemmälle: hän pohtii paljon lapsen (huom.: lapsen) kasvatusta ja esimerkiksi arvoja joita haluaa antaa tälle eteenpäin, sekä perheemme taloudellista tilannetta. Hän pohdiskelee jo erilaisia kouluvaihtoehtoja sekä kulttuurillista kasvatusta, sitä kuinka lapsestamme voisi tulla mahdollisimman fiksu ja avarakatseinen. Syytäkin pohdintoihin varmasti on, sillä kotimme tarjoaman kasvatuksellisen annin hän uskoo olevan ”lähinnä piereskelyä ja outoja juttuja”, hahaha. 😀

Vaikka tottakai tiedostan että meille ei ole tulossa vain vauvaa (olenhan ihan perusfiksu aikuinen ihminen, ja pohtinut kyllä elämäni aikana paljonkin lapseni kasvatusta ym.), huomaan että kaikki vauva-ajan jälkeinen tuntuu itselleni vielä todella kaukaiselta. Miehelleni puolestaan ajatus pienestä vauvastamme voi tuntua vielä oudolta, hänellä kun ei ole vastasyntyneistä tai vauvoista muutenkaan juuri minkäänlaista kokemusta. Siksi kaikki vähän vanhempaan lapseen liittyvä voi ehkä vaikuttaa hänelle selkeämmältä ja ”helpommalta tarttua”. Mukava jäädä seuraamaan, miten ajatuksemme ja odotuksemme tässä tulevien kuukausien aikana kehittyvätkään! Millaisia eroavaisuuksia te muut olette huomanneet omien ja kumppaneidenne ajatuksissa liittyen raskauteen ja odottamaanne lapseen?