Tänään illalla on meidän aikamme varhaisultraan. Jännittää niin paljon, että meinaa itku tulla.

Todennäköisintähän on, että kaikki on hyvin, eikä minulla ole mitään syytä oikeasti edes epäillä muuta: oireeni ovat hieman vahvistuneet sitten viime kirjoitukseni, ja tuossa vajaat pari viikkoa sitten sain digitestiin sen kaipaamani 3+-tuloksenkin. Ei ole ollut vuotoja eikä suuria kipuja, ei mitään keskenmenoon viittaavaakaan. Kaikki on siis varmaan ihan hyvin. Silti omassa päässäni tuntuu huomattavasti vähemmän todennäköiseltä se, että kaikki olisi hyvin, kuin se, että jotain on taas pielessä. Ihan älytöntä. Kai tässä mieli yrittää suojella pahimmalta järkytykseltä valmistelemalla mua pettymykseen jo etukäteen.

Mutta ehkä kaikki kuitenkin on hyvin. Voi, kuinka toivonkaan että on! Ehkä tällä kertaa sisältäni löytyy se kovasti toivomamme pieni olento, jonka sydän jo sykkii täyttä elämää. <3