Toiveita synnytykseen liittyen

Synnytystä on tullut mietittyä viime aikoina, sattuneesta syystä, hyvin paljon. Aihe on kiinnostanut minua aina, ja jo ennen raskauttanikin olen perehtynyt aiheeseen melko laajasti. Nyt, kun oma synnytys lähestyy, on asiaa pitänyt alkaa miettiä omakohtaisemmin ja pohtia, miten oman synnytyksen toivoisi menevän. Aion täyttää HUS:n sivuilta tulostetun ”Ajatuksia tulevasta synnytyksestä” -toivelomakkeen ja ottaa sen mukaan sairaalaan, mutta vielä paperi on aivan tyhjä. Yritän tämän postauksenikin avulla nyt hieman jäsentää omia ajatuksiani, jotta saisin toiveeni lopulta paperille mahdollisimman yksinkertaiseen ja selkeään, kätilölle kiireessäkin helposti omaksuttavaan muotoon. Tässä postauksessa annan itselleni kuitenkin luvan rönsyilyyn!

”Virallinen” paperi vielä tyhjänä

Ennen kuin kukaan ehtii heristellä sormeaan että ”ei synnytystä voi suunnitella!”, totean saman tien että tiedän kyllä, ei varsinaisesti voikaan: jokainen synnytys on erilainen ja koskaan ei tiedä, miten tilanteet lopulta kunkin synnytyksen kohdalla etenevät. Etenkin ensisynnyttäjänä minulla ei ole hajuakaan, millaista synnyttäminen on juuri minulle, miten reagoin kipuun jne. Tosiasia kuitenkin on, että hyvällä valmistautumisella ja erilaisiin skenaarioihin varautumalla on huomattavasti todennäköisempää, että synnytyskokemuksestani tulee hyvä ja voimaannuttava, kuin jos lähtisin hommaan aivan uunona. Synnytystä verrataan usein maratoniin, ja hyvänen aika, eihän kukaan hullu lähde siihenkään valmistautumatta (tai ehkä lähteekin, mutta epäilen onnistumisen kokemusten jäävän siinä tapauksessa aika laihoiksi)! Hyvää valmistautumista peräänkuuluttavat kätilötkin, viimeksi tässä Vauva-lehden (aivan ihanassa!) kolumnissa.

Omalta synnytykseltäni toivoisin, että kaikki voisi edetä mahdollisimman fysiologisesti, niin kuin luonto on asian suunnitellut, ilman turhia puuttumisia. Haluaisin olla synnytyksessäni aktiivinen toimija, en passiivinen toimenpiteiden kohde, potilas. Ensinnäkin toivon, että pystyisin olemaan mahdollisimman pitkään kotona. En ole mitenkään sairaalakammoinen, mutta mikäli synnytys ei ole kunnolla käynnissä eikä mitään hätää ole, mitäpä minuä siellä sairaalassa tekisin. Asia kun tuppaa menemään niin, että mitä pidempään sairaalassa on, sitä todennäköisemmäksi kaikenlaiset synnytykseen puuttumiset ja nopeuttamisen yritykset tulevat. Voi olla, että näin ensikertalaisena sairaalaan tulee silti lähdettyä turhan aikaisin, mutta yritän suhtautua mahdolliseen takaisin kotiin passittamiseen avoimin mielin. Kotona kuitenkin pystynen rentoutumaan paremmin ja synnytys lähtee etenemään tehokkaammin. Ja sairaalaanhan voi aina palata kun siltä tuntuu. (Ymmärrän, että täällä lyhyiden välimatkojen Helsingissä tilanne on vähä eri kuin jossain haja-asutusalueilla, mutta nyt puhunkin vain omasta tilanteestani käsin.)

Kotona

Apukeinoiksi kotiin olen suunnitellut suihkussa oloa, liikettä/lepoa sopivassa suhteessa, keskittymistä rentoutumiseen ja hengitykseen sekä äänenkäyttöä (nk. synnytyslaulua). Olen käynyt marras-joulukuusta saakka raskausjoogassa, jossa olen päässyt harjoittelemaan tietoista rentoutumista ja hyvää hengitystekniikkaa synnytystä ajatellen. Samoin osallistuin synnytyslaulukurssille, joka oli aivan huippu. Synnytyslaulu saattaa kuulostaa (ainakin itsestäni kuulosti ennen kuin tiesin asiasta mitään) aivan totaaliselta hihhulihommalta, mutta sitä se ei ole. Homma perustuu ihan faktaan, ja ehkä kaikessa yksinkertaisuudessaan siihen, että kun leuka on rento, rentoutuu myös lantionpohja – ja leuka rentoutuu äänenkäytön avulla. Rentous puolestaan auttaa sekä a) selviämään kipujen kanssa paremmin että b) synnytystä etenemään.

Apuvälineiksi kotiin olen hankkinut jumppapallon ja lämmitettäviä geelityynyjä, ja vuokraan myös TENS-laitteen. Mieheni kanssa ollaan keskusteltu aiheesta melko paljon, ja hän on lupautunut esimerkiksi hieromaan ja olemaan muutenkin tukenani niin hyvin kuin pystyy. Luotan mieheni tukeen, sillä muistelen häneltä saamaani tukea viimekeväisen keskenmenonikin aikaan erittäin lämmöllä. Kävimme muutama viikko sitten yhdessä myös eräällä synnytysvalmennusluennolla, joka keskittyi ennen kaikkea luonnolliseen synnytykseen sekä puolison/tukihenkilön rooliin. Tämän koimme molemmat hyväksi ja uskon että etenkin miehelleni luento oli hyödyllinen.

TENS-laitteesta olen kuullut valtavasti hyvää, ja toivon kovasti että laite olisi hyödyllinen minullekin. Tarkoitus olisi ottaa se käyttöön kotona varmaan jo melko varhaisessa vaiheessa pienellä teholla, ja nostaa volyymia sitten supistusten yltyessä. TENSin otan mukaan myös sairaalaan. Vaikka Helsingissä on nykyisin ko. laitteita jokaisella synnytysosastolla, en halua ottaa sitä riskiä, että minun kohdallani kaikki laitteet olisivatkin käytössä tai anturitarrat loppu tms.

Sairaalassa

Kun en enää halua/pysty olemaan kotona, toivon että voisin sairaalassa päästä synnytysammeeseen, mikäli sellainen vain on osastolla vapaana ja vauvan tai minun voinnissa ei ole mitään esteitä sille. Sairaalan tarjoamista kivunlievityskeinoista aion toivottaa ilokaasun oikein tervetulleeksi, ja toivon, ettei se aiheuta minulle huonoa oloa. Tujumpia keinoja (spinaali/epiduraali) haluaisin kuitenkin välttää mahdollisimman pitkälle, sillä niiden myötä myös kaikki muut toimenpiteet tulevat todennäköisemmiksi. Okstitosiinitippaa en esimerkiksi haluaisi käytettävän omassa synnytyksessäni, mutta epiduraalin laiton jälkeen siitä tulisi hyvin todennäköistä. Mikäli kuitenkin käy niin, että synnytykseni esim. kestää todella kauan ja olen aivan uupunut tai ties missä kipushokissa, uskon että epiduraalin hyödyt kasvavat silloin haittoja suuremmiksi. En siis ole mitenkään ehdoton tässä asiassa. Toivoisin kuitenkin, että kätilö tsemppaisi ja auttaisi minua kestämään kipujen kanssa , mikäli vain pystyn.

Ponnistusasentoja haluaisin miettiä ja kokeilla synnytyssalissa jo ennen varsinaista h-hetkeä. Olisi suorastaan unelma, jos voisin synnyttää veteen, mutta pidän sitä melko epätodennäköisenä. Kuivalla maalla uskon, että ponnistaisin mieluiten joko synnytysjakkaralla tai kontillaan, mutta sen näkee sitten mikä asento tuntuu itsestä parhaalta. Mahdollisimman pysty asento kuitenkin antaisi painovoiman tulla ponnistuksessa apuun, ja olisihan se hienoa, jos sen avulla voisin välttyä vaikkapa imukupilta. Saa nähdä.

Toivottavasti synnytykseni sujuisi hyvin ja rauhallisesti, omalla painollaan, ja kokisin synnytykseni voimaannuttavana. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että asiat voivat mennä ihan toisinkin: eteen voi tulla tilanteita, joissa vauvan tai minun vointi saattaa vaatia hyvinkin kiireellistä lääketieteellistä puuttumista. Toivon kuitenkin, että näissäkin tilanteissa minut pidettäisiin ajan tasalla, pystyisin säilyttämään jossain määrin aktiivisen roolini ja jonkinlaisen hallinnan tunteen kaiken mahdollisen kaaoksen keskelläkin.

Kaikenlaisista toiveista huolimatta koen, että suhtaudun synnytykseen melko avoimin mielin, eivätkä mitkään toiveeni ole ehdottomia. Kaikkein tärkeintä kun minulle kuitenkin loppupeleissä on vain se, että vauva pääsisi maailmaan turvallisesti ja mahdollisimman hyväkuntoisena. Mutta kyllä äidinkin voinnilla – niin fyysisellä ja psyykkiselläkin – aika valtaisa merkitys on.

Tällaisia ajatuksia täällä. Nyt vaan pitäisi saada tiivistettyä avainasiat tuohon paperille…

Mitä tuumitte? Millaisia toiveita teillä on / on ollut synnytykseenne liittyen?