Voi juma mikä sää

Sää on suomalaisten suosikkipuheenaihe. Se yhdistää meitä, sillä useinmiten sää on Suomessa huono ja siitä sopii kuorossa valittaa. Talvella on liian kylmä ja pimeää, syksyllä sateista ja tuulista, kesäisin liian valoisaa ja lämmintä. Koskaan ei ole hyvä tai edes sopiva. Olen itse aina kokenut sään melko yhdentekeväksi ja ajatellut sen olevan lähinnä pukeutumis- ja asennoitumiskysymys. Olen ajatellut, että miksi pahoittaa mieltä ja ladata itseä negatiivisella energialla sellaisella asialla mihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Sää on se mikä on ja sen kanssa on elettävä, tehtävä normaalisti juttuja ja vilkuilla lämpötilamittaria ainostaan pukeutumismielessä.

Mutta. Kyllä mua on nyt viime päivinä ketuttanut nämä naamalle läiskähtävät räntäkökkäreet ja hiuksia vasten kasvoja liiskaava viima. On ihan rehellisesti ärsyttänyt. Että eikö vieläkään voi jo olla kevät ja lämmin. Eikö vieläkään voi lähteä lapsen kanssa puistoon ilman villakerrosta ja lapasia. Pitääkö rattaisiin laittaa lämpöpussi takaisin ja kaivaa toppahaalari esiin kaapista? Äh. Tämän harmituksen kourissa velloessa, tajusin sen johtuvan parista eri seikasta. Ensiksikin, minun asennoituminen on ollut väärä. Ajattelen, että koska on jo toukokuu, nyt kuuluisi olla lämmin ja ulkona pärjätä melko kevyellä pukeutumisella. Minulle on ikäänkuin luvattu valoa ja lämpöä ja nyt en saakkaan sitä. Odotukset ja todellisuus eivät kohtaa, ja se harmittaa. Talven taistelua ei palkitakkaan mitenkään. Tämä ajatusmallihan on tosi huono ja vahingollinen. Ei sään tarvitse tai kuulu olla mikään palkinto tai edellytys jollekkin. Sää on se mikä se on ja elämä jatkuu, säästä huolimatta. Toiseksi, koska olen ollut lapsen kanssa kohta kaksi vuotta kotona huomaan, että ongelmat ja vastoinkäymiset tiivistyvät usein naurettavan pieniksi. Kun elämä sijaitsee kodin ja leikkipuiston välillä, myös harmituksen aiheet liikkuvat siinä lähimaastossa. Ne ovat usein äärettömän pieniä ja turhia ja niitä hävettää sanoa ääneen. Kuten ”tänään suutuin koska satoi lunta ja jouduin pukemaan lapselle villakerraston jo seitsemättä kuukautta putkeen” tai ”tänään harmitti koska koirasta oli lähtenyt taas hirveästi karvaa ja juuri imuroin” tai ”taas mä jynssään tätä syöttötuoliin liimautunutts kaurapuuroa tässä ja se ketuttaa”. En sano, että kaikilla olisi näin, mutta tämän olen huomannut itsessäni. On itseasiassa aika pysäyttävää huomata missä sfääreissä oma nipotus välillä liikkuu ja miettiä mihin se ennen niin rennosti elämän ottanut ihminen on kadonnut. Johtuuko kaikki siitä, että elämä on mennyt niin pieneksi ja turhauttavaksi täällä kotona vai onko äitiys muuttanut minut pysyvästi tämmöiseksi? Ehkä asiat muuttuvat syksyllä, kun erilainen arki starttaa töineen, kouluineen ja päiväkotineen. Mutta entä jos ei muutukaan? Entä jos yhä nipotan koirankarvasta, hävinneistä tuteista ja jalanpohjaan kiinnittyneistä legoista? Sitten asialle täytyy tehdä jotain, koska energiat olisi hyvä suunnata johonkin muuhun kuin mitättömistä asioista marisemiseen.

Koska sää ei osaa päättää, onko nyt kesä vai talvi, puin lapsen aamulla villahousuihin ja helletoppiin. In your face, weather.