… vai isoja toiveita?

Niinpä. Vauvatoive on sinänsä pieni sanana, mutta ajatuksena sitäkin suurempi.

Tämän blogin aloitan siis keskenmenon jälkeen toisella sairaslomaviikolla, lähinnä omaksi terapiakseni.

Jotain kovin houkuttelevaa on siinä ajatuksessa, että pystyn omaa tarinaani kirjoittamaan kaikkien näkyville, mutta kuitenkin anonyymisti.

Menimme siis naimisiin mieheni kanssa kaksi vuotta sitten. Jo pari kuukautta ennen häitä päätimme, että vauva saa tulla jos on tullakseen (sanonta jota olen muuten alkanut kavahtamaan tämän parin vuoden aikana..). Alusta asti ongelmana on ollut epäsäännöllinen kiertoni, jolloin ovulaatiota on ollut melko mahdotonta arvioida. Naiivisti kuitenkin ajattelimme, että kyllä sillä puputtamisella oikeaan kohtaan täytyy joskus osua. 

Vuoden 2016 lopulla päätimme hakeutua lapsettomuustutkimuksiin, joihin jonoa oli n. kuusi kuukautta. Jollain tavalla annoimme itsellemme luvan unohtaa raskautumisen yrittämisen, kun tiesimme, että jotain apua meille on tulevaisuudessa tulossa. 

Niinpä tuli 13.3.2017, ja tunne siitä, että kehossa tapahtuu jotain mitä koskaan ennen en ollut tuntenut. Edelliset kuukautiset helmikuun lopulla olivat olleet erikoisen niukat, mutta joihin en sen enempää kuitenkaan ollut kiinnittänyt huomiota. Rinnat olivat oudolla tavalla kipeät, ja pieniä kuvotuksen hetkiä sielä täälä päivän aikana. Päätin töiden jälkeen mennä apteekkiin ja ostaa testin. Kotona miehelle mitään sanomatta menin vessaan, tein testin, johon ei tullut mitään. Testi siis epäonnistui, onneksi olin kuitenkin ostanut paketin jossa testejä oli kaksin kappalein. Tein toisen, johon piirtyikin lähes heti kaksi hyvin vahvaa viivaa. Voi sitä onnea.. ja hämmennystä. Tuijotimme testiä mieheni kanssa aikamme, ja päätin kuitenkin vielä seuraavana päivänä käydä hakemassa digitaalisen testin asian varmistamiseksi. 

Clearblue-testiin tuli myös heti teksti ”raskaana”, ja hetken kuluttua viikkomäärä 2-3. Uskottava se siinä vaiheessa oli! Varasin neuvola-ajan, jonka sain kuukauden päähän. Mieli alkoi heti tehdä omia temppujaan, suunnittelemaan tulevaisuutta vauvan kanssa. Jotenkin siinä ajateltiin, että kun tie oli tuohon pisteeseen asti ollut niin vaikea, että siitä eteenpäin vaikeudet olisivat takanapäin. Voi miten vähän tiesimmekään. Parin viikon päästä positiivisesta testistä tunsin ison hulahduksen verta, ja paniikissa soitin paikalliseen terveyskeskukseen. Sain ajan samalle päivälle ultraan, jossa lääkäri kertoi kohdussani näkyvän pienen nestepussin, mutta uskoi itse raskausmateriaalin tulleen ulos. Sain pari päivää sairaslomaa, sekä varmistusajan sairaalan naistenpoliklinikalle puolentoista viikon päähän. Kaikki oireet katosivat, ja muutaman päivän surun jälkeen kokosimme itsemme ja päätimme jatkaa elämää normaalisti. Tuli päivä, jolloin menin naistenpolille uuteen ultraan. Kerroin lääkärille sekä kätilölle tapahtuneesta, sain lohduttavia sanoja siitä kuinka on positiivista, että olin kuitenkin raskaaksi tullut. Kävin selälleni sängylle, ja lääkäri aloitti tutkimuksen. Hetken kuluttua lääkäri käänsi monitorin minuun päin, kertoi hänellä olevan iloisia uutisia ja osoitti pientä papua monitorissa. Olin kuin olinkin raskaana, edellinen keskenmenodiagnoosi oli ollut virheellinen! Jälleen onnen aalto pyyhkäisi ylitseni, ja seuraavana aamuna raskausoireet tulivat rytinällä takaisin. Miten mielenkiintoinen ihmisen mieli onkaan.

 

Soitinpa siis jälleen neuvolaan, sain ajan parin viikon päähän. Elämää jatkettiin ajatuksella, että meille ehkä tuleekin vauva. Se pieni ehkä kuitenkin takaraivossa. Tuli aika jolloin menin ensimmäiselle neuvolakäynnille, ja pääsinkin ultraan kurkkaamaan salamatkustajaa. Ultrassa viikolla 9 näkyikin jo ihan oikean vauvan näköinen olento, kädet vinhasti heiluen. Olin niin kovin onnellinen, ja kaikki pahat ajatukset keskenmenosta hävisivät kuin tuhka tuuleen. Sain ajan nt-ultraan, jota odotin kuin kuuta nousevaa.

 

Neuvola minulla oli maanantaina, ja saman viikon torstaina tunsin jälleen kovaa kipua selässä ja vatsassa. Pian tunsin myös uuden hulahduksen verta. Sitä tuli siis niin paljon, että juostessani vessaan jäi lattialle vana. Olin jälleen samassa paniikkipisteessä kuin ennemmin, ja tällä kertaa soitin suoraan sairaalan synnytysvastaanotolle (oli pääsiäinen, eikä omasta terveyskeskuksesta enää vastattu puhelimeen saatika neuvolastakaan). Sain lähteä suoraan svo:lle, jossa sairaalan pihassa verta hulahti uudelleen eikä kuukautissiteestä ollut tuossa vaiheessa mitään apua. Melko äkkiä pääsin kätilön haastatteluun, mutta lääkäriä sain odottaa melkein kolme tuntia. Synnärin aulassa oli silloin juuri alkamassa esittelykierros lähikuukausina synnyttäville naisille, tunsin itseni niin pieneksi ja huonoksi naiseksi. Miksen minä pääse tuohon tilanteeseen missä nuo naiset juuri ovat?

Tuskallisen pitkän odotuksen jälkeen pääsin lääkärin tutkimukseen. Ultrassa kohdussa näkyi edelleen sikiö, jolla sydän sykki vinhaa vauhtia eikä mikään näyttänyt olevan huonosti. Lääkäri arvioi sikiön koon kuitenkin vähän pienemmäksi kuin ennemmin oli arvioitu, ja nt-ultraa siirrettiin vapun jälkeiselle tiistaille. Mitään vikaa ei minusta taaskaan löytynyt, ainoastaan verenvuotoa hillitsevää lääkettä määrättiin. Jälleen hämmentyneenä lähdin kotiin.

 

Aika kului, verenvuoto loppui ja elämä jatkui taas normaalisti. Aamupahoinvointia silloin tällöin, rinnat edelleen arat ja nipistelyä alavatsassa. Katselin vähän häpeillen äitiysvaatteita netistä. Koko ajan oli tunne, että ei tämän raskauden jatkuminen ole kovin varmaa. 

 

Meni taas pari viikkoa, ystävän vauvakutsut sekä mahatauti. Aloin tuntea taas tuttua supistavaa kipua selässä ja vatsassa, ja otin jo ennakoivasti verenvuotoa ehkäisevää lääkettä. Pian kuitenkin tunsin jälleen tutun hulahduksen, vetistä verta desin verran siteessä. Muistelin kuitenkin edellisen lääkärin sanoja, että mikäli en tunne tai näe hyytymiä, voisin koittaa pitää mielen rauhallisena ja katsoa kotona, meneekö verenvuoto ohi. Hyytymiä ei tullut, mutta kivut kovenivat päivä päivältä. Lopulta vappupäivänä mieheni päätti, että nyt on lähdettävä päivystykseen, koska en pystynyt olla enää missään asennossa. Kävely ei auttanut, makaaminen ei auttanut, istuminen ei auttanut. Kipu vain koveni. 

Synnärillä pääsin nopeasti verikokeeseen sekä lääkärin tutkimukseen. Tulehdusarvot olivat koholla, mutta syytä siihen ei löytynyt mistään. Kohdustani löytyi lähes sikiön kokoinen hematooma. Diagnoosi uhkaava keskenmeno, kaksi viikkoa leposairaslomaa kotona. Antibiootit sain myös tulehdusarvojen takia. Seuraavana aamuna minulla oli nt-ultra, jossa ”kippura” oli kutsumanimensä mukaisesti niin kippurassa, ettei turvotusta saatu mitattua. Kätilö arvioi kuitenkin turvotuksen n. 2.1 milliin, mutta riskejä ei uskaltanut epävarman mittauksen takia laskea. Sikiöllä sydän löi kuitenkin löi vahvasti, mikä loi uskoa vielä tulevaan. 

Menin kotiin, mies meni töihin ja yritin vain levätä. Kuitenkin aloin miettiä, että kaikki ei ole kunnossa, koska panadolit eivät auttaneetkaan yhtäkkiä enää kipuun yhtään. Kävin koiran kanssa ulkona, kyykistyin rappuselle ja tunsin, kun jotain aikoi tulla ulos. Menin vessaan, ja pönttöön tipahtikin aika iso hyytymä. Kivut jatkuivat, mies tuli töistä kotiin ja taas lähdettiin sairaalaan. Minusta otettiin heti verikoe, ja melkein heti pääsin myös lääkärin tutkimukseen. Tässä vaiheessa olin jo niin kipeä, että ajattelin, että ihan sama mitä tapahtuu kunhan kivut vain loppuvat. Lääkäri ultrasi, ja kertoi sikiön sykkeen hidastuneen merkittävästi. Minuun sattui niin, etten pystynyt maata paikallani sängyllä. Hoitaja pisti molempiin reisiin piikin litalginia, joka helpotti muutaman minuutin niin että pystyin maata liikkumatta. Tässä vaiheessa sikiön sydän ei mieheni mukaan lyönyt enää ollenkaan. Lääkäri kertoi, että jään osastolle lääkkeellistä kohduntyhjennystä varten.

Koska viikkoja oli tuossa vaiheessa jo sen 12+3, ovat kivut ja vuodon määrä lääkärin mukaan niin kovat, että kotiin ei lääkkeiden kanssa lähetetä. Sairaalaan jääminen tuntui kamalalta, mutta kuitenkin turvalliselta koska tiesin, että hoitajat ovat vain soiton päässä. Huoneeseen päästyäni olin jälleen niin kipeä, etten pystynyt edes jutella mieheni kanssa.. Sain vahvempaa kipulääkettä jälleen reiteen. Kivut helpottivatkin silmänräpäyksessä. Kävin välillä vessassa, jossa tunsin hyytymiä tipahtelevan. Vilkaisin pönttöön, ja näin sielä hyytymän, jonka tulkitsin sikiöksi. Tuntui ihan hirveältä.. Kymmeneltä illalla jälleen ultrattiin, ja lääkäri totesi kauniisti ”raskausmateriaalin” tulleen ulos. Istukka oli kuitenkin jäänyt vielä kiinni, ja sain päättää, tahdonko cytotec-lääkkeet eli supistavat lääkkeet yötä vasten vai vasta aamulla. Hirveästä väsystä huolimatta päätin ottaa lääkkeet heti, että pääsisin kotiin seuraavana päivänä. Sain toiseen reiteen vasta-ainepiikin, koska oma veriryhmäni on B-. Tämä ilmeisesti siksi, että sikiön veriryhmä saattoi olla positiivinen ja tämä olisi luonut jonkinlaisia hankaluuksia seuraavaa mahdollista raskautta ajatellen.

Ensimmäisen supistavien lääkkeiden satsin oksensin ulos, ja ennen toista satsia sain pahoinvointilääkkeen joka auttoikin cytoteceja pysymään sisällä. Pian kahdentoista jälkeen alkoikin tapahtua, supistukset olivat hurjan voimakkaita ja kestivät ikuisuuden. Ei puhettakaan mistään aaltomaisista supistuksista, vaan yksi ikuisuuden kestävä, tuskallinen sisuskaluja polttava supistustus. Kahdelta yöllä soitin hoitajan ja kerroin kivun olevan liian kova. Pian hoitaja tulikin kipupiikin kanssa, ja minä istuin vessassa ”synnyttämässä”. Istukka tuli mielestäni ulos, ja kivut alkoivat helpottaa. Sain kuitenkin vielä kipupiikin, ja torkahdin kolmen jälkeen hetkeksi. 

Aamulla vielä kahdeksan jälkeen lääkäri ultrasi, ja totesi kohtuni tyhjentyneen. Tämä oli toisaalta helpottava tieto, en joudu kaavintaan. Toisaalta siinä vaiheessa iski kamala suru vauvan menettämisestä. Kyllä, ajattelin sen olevan jo vauva.

 

Nyt kun aikaa on kulunut reilu viikko ja verenvuoto alkaa loppua, on oma mieli hieman kirkkaampi asioiden suhteen. Kuitenkin isoja kysymyksiä nousee päivittäin mieleen; miksi näin kävi? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Mitä jos se oli meidän ainut mahdollisuus vauvaan?

 

Suru menetyksestä on päivittäistä. 

 

 

Ensimmäisestä kirjoituksestani tulikin kovin pitkä, mutta oman mielen kannalta tuntuu hurjan terapeuttiselta nähdä kaikki tapahtunut tietokoneen näytöllä. Toivon myös, että jos joku tämän kirjoituksen sattuu näkemään ja jopa jaksaa loppuun asti lukea, jaksaisi myös jättää kommentin. Sielunsiskoja ja -veljiä odotellessa <3