Neljätoista

Tänään olisi ollut rv 14 – jos kaikki olisi mennyt niinkuin toivottiin. 

Vaan eipä mennyt. Antaisin mitä vaan, että uhkaava keskenmeno olisikin muuttanut suuntaa.

Viikonloppu on ollut melkoista tunnemyrskyä. Eilen vietettiin lapsettomien lauantaita, jollaiseen kategoriaan nykyisin meidätkin lasken. Aloin eilen automatkalla Jyväskylään tapailla mielessäni Arttu Wiskarin Ikuisesti kahdestaan-laulun sanoja, enkä todellakaan ole voinut välttyä liikkuttumiselta.

 

Kun me ollaan lähekkäin

itket kasvot minuun päin

miksi kävi näin

Miten saan sut uskomaan

Olen tässä ainiaan

Sua rakastan

Vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan

Yleensäkin musiikki vaikuttaa minuun vahvasti, mutta tämä kyseinen laulu osuu niin täydellisesti niin kipeään paikkaan, ettei sitä oikein pysty käsittääkään. Toisaalta Ikuisesti kahdestaan-laulun sanoma on kovin lohdullinen, mies lupaa pysyä naisensa rinnalla kävi miten kävi. Se on ajatus, jonka olen omaltakin mieheltäni kuullut usein, vaikkakaan ei noin runollisesti mitä laulussa lauletaan. Ajatus kuitenkin on se tärkein.

 

Tänään iso osa etuoikeutettuja naisia on päässyt viettämään äitienpäivää. Etuoikeutettuja siinä mielessä, että he saavat itseään äideiksi kutsua. 

Jos asiat olisivat meillä menneet toisin, olisin päässyt vastaamaan oman mummani kysymykseen ”mitä kuuluu?” ihan eri tavalla kuin tänään. Tänään kysymykseen vastasin kaiken reippauteni kooten ”ihan hyvää, kesälomaa odottelen”. Jos asiat olisivat menneet toisin, tänään olisi ollut se päivä kun olisimme päässeet elämämme iloisimman uutisen mummalleni jakamaan.

 

”Meille tulee marraskuun alussa vauva”

 

Vaan ei. Jokin korkeampi voima (en edes itse tiedä uskonko Jumalaan) on meille suunnitellut jotain muuta.