Töihinpaluu

Pieniä nopeita askeleita

Yllättyneitä kuiskauksia toisille pienille

”nyt se tuli!”

Lisää pieniä nopeita askeleita

Monta ihanaa pientä halausta

Monta ihanaa pientä sylissä

”Missä sä oot ollu niin kauan?”

 

Rakastan mun työtä. Töissä saan pitää pieniä sylissä ja saan yhdessä vanhempien kanssa tehdä yhtä maailman tärkeimmistä töistä – kasvattaa pieniä ihmisenalkuja. Saan tehdä sitä, mitä en omassa kodissani omien seinien sisällä saa tehdä. 

 

Mua jännitti töihinpaluu ihan kamalasti. Tykkäänkö mä enää mun työstä? Tykkääkö pienet enää musta? 

 

Turhaa jännitin, tykkäsin ja tykkäsi. 

 

Nyt on alkanut tulla tilanteita, joissa ajattelen koko raskauden olleen unta. Epätodellisuus valtaa mielen.

 

Ensimmäisestä positiivisesta raskaustestistä lähtien pidin päiväkirjaa, johon näin jälkeenpäin huomattuna tuli kirjoitettua vain niinä heikkoina hetkinä. Silloin, kun raskauden jatkosta ei ollutkaan mitään varmuutta.

 

Keskenmenon jälkeen heitin kaikki ultrakuvat roskiin. Siitä parin tunnin päästä löysin itseni kaivamassa kuvia pois roskiksesta. Kirjoitin koko keskenmenokertomuksen päiväkirjaan, jonka loppuun liimasin ultrakuvat. Kuvat meidän Kippurasta, pienestä enkelistä. Kippurasta jolla viimeisessä keskenmenopäivänä otetussa kuvassa näkyy jo pienet silmäkuopat, suu sekä leuka. Ja ne ihanat pienet kädet ja jalat. Jonka sydän sykki silloin vielä vahvasti. 

 

Kuvia katsellessa jälleen muistaa, että tottahan se kaikki oli. 

 

Ei mitään unta.