Yhdeksäs askel
Olen varmasti aiemminkin kertonut täällä miten koen, että ystäväni ovat perheeni. On ehkä oikea hetki kertoa syitä ja taustoja tälle. Olen yksi niistä lapsista jotka ovat päätyneet lastenkotiin. Minulla on käynyt tuuri, en joutunut elämään laitoskierteessä koko ikääni, vaan sain sijaiskodin juuri ennen, kuin täytin kolme. Ensimmäiset kolme elinvuottani eivät olleet, noh sieltä helpoimmasta päästä. Biologiset vanhempani olivat alkoholisteja ja kaikin puolin kykenemättömiä huolehtimaan minusta ja siskostani. Kahdeksankymmentäluvulla oli tapana erottaa saman perheen sisarukset, jotta yhdelle sijaisperheelle ei tulisi liikaa rasitteita, sillä ihan loogisestihan kaltaisillani lapsillani saattaa olla paljonkin henkistä taakkaa mukana kannettavana.
Sijaisperheeni oli oikeasti kaikkea mitä pieni lapsi voisi tarvita. Sain rajoja ja rakkautta, minut on aina kasvatettu omana, eikä ole missään vaiheessa tuotu millään tavalla esiin taustaani. Itse tein teini-ikäisenä päätöksen, etten halua, että minut adoptoidaan, koska käytännössä se olisi tarkoittanut ettei minulla virallisesti olisi enää siskoa. En ollut valmis luopumaan Hellevistä, sillä vasta olin hänet takaisin elämääni saanut.
Kuitenkaan en tietyllä tavalla ehkä ikinä sitten kuitenkaan kuulunut perheeseen. Kyse ei ollut siitä että vanhempani (sijaisvanhemmat) olisivat tehneet mitään väärää, tai väärin. Ei todellakaan. Muistan kuitenkin jo teininä miettineeni miten erilaiset unelmat minulla on verrattuna vanhempiini. Olen aina ollut taivaanrannamaalari, unelmoinut muutosta Helsinkiin jonka myöhemmin sitten toteutunkin, olen aina kurkottanut hieman pidemmälle. Eikä mikään ”normaali” ja ”tavallinen” ole kelvannut minulle. Elämässä on pitänyt aina olla jotain extremeä, potkua. Olen aina ollut seikkailunjanoinen ja ehkä juuri siitä syystä usein päätynyt myös ongelmiin.
Joka tapauksessa, aikuistumisen ja muuttojen myötä perheeni on jäänyt taaksepäin, arvomaailmalle on aivan erit ja tuntuu usein siltä ettei esimerkiksi äitini ymmärä minua. Mikä ei sinäänsä tietenkään ole ihme, koska olemme aivan eri sukupolvea. Kuitenkin, juurikin tästä syystä olen pikkuhiljaa rakentanut vankan ystäväpiirin. Olen pyrkinyt rakentamaan itselleni turvaverkon joka ottaa kiinni sellaisina hetkinä kun maa pettää jalkojeni alla ja mielestäni olen siinä vallan hyvin onnistunutkin. Siksi ystävälleni raskausuutisen kertominen ei pahemmin jännittänyt. Tiesin millainen positiviisuuden vyöry sieltä tulee. Ja niin kävikin.
Puhelimeni ja Facebookkini täyttyi ihanista onnittelukommenteista, MiniMirppu jutuista ja vauvajuttujen suunnittelusta. Itkin monesti, mutta ihan puhtaasti ilosta. Ystäväpiiristäni kertoo aika paljon se, että vain ilmoitin parhaalle ystävälleni Miralle, että sinusta tulee kummi. En edes kysynyt, koska päähäni ei pälkähtänyt missään vaiheessa, että hän ei haluaisi kummiksi. Eniten mieltäni kuitenkin lämmitti Annika, jolle kertomista jännitin hiukan. Annika on varsinainen karhuemo ja tiedän, että hän suojelisi minua ihan kaikelta jos vain pystyisi. Siksi jännitin, mutta aivan turhaan. Annikan reaktio oli ehkä yksiä niistä positiivisimmista. Mieletöntä.
Jennan kommentti huvitti myöskin aika paljon, neitihän ilmoitti olevansa osa vauvan elämää halusin tai en. Hän tulee kaikille kutsuille ja syntymäpäiville silloinkin kun ei kutsuta. Hulvatonta ja sitä paitsi. Tottakai kutsutaan. Muutama ystäväni on liikuttunut myös kyyneliin saakka, koska moni tietää ettei minun ja mieheni yhteinen taival ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Nyt kuitenkin elämä on ollut suhteellisen tasaista, enkä ole ikinä ollut näin onnellinen. Ja onnellisuus on kovin helppoa silloin, kun on ympärillä ihmisiä jotka haluavat sinun aidosti olevan onnellinen.
