Kolmas askel
Jaksan aina hehkuttaa miten ihania ystäviä minulla on, jossain vaiheessa Facebook päivitykseni eivät olleetkaan mitään muuta, kuin ystävien hehkuttamista ja baaripäivityksiä. Raskaus on tuonut tietyt ihmiset vielä isommaksi osaksi elämääni ja onneksi samalla myös lähemmäs minua. Olisin varmasti hävittänyt viimeisetkin järjenrippeeni jo aika päiviä sitten jos minulla ei olisi ystäviäni. Mira, Jenny, Camilla ja Joanna ovat toimineet tukenani ja turvanani joka ikinen päivä. Olen stressannut ja saanut päähäni esimerkiksi että varmasti en ole raskaana. Itkenyt sitä, että lomautuksen takia minulla ei ole varaa mennä varhaisultraan ja näin ollen en saa varmistusta sille, että Supervauva on oikeasti tulossa.
Sain ihan pienen raivokohtauksen, kun minulle selvisi ettei ensimmäisellä neuvolakerralla raskautta varmisteta niin yhtään millään tavalla. Ei ultraa, ei verikokeita, ei pissanäytteitä. Itse koin, että ensimmäinen käynti oli aivan turha ja puhdasta rahastusta. Kaikki laput jotka sain olisi hyvin voitu postittaa kotiin ja kaiken liibalaaba jutustelun olisi voinut yhdistää ultran tekemiseen. Varsinkin, kun keskustelun perusteella laskettiin että raskauteni on ajallisesti menossa RV9:lä, mutta myöhemmin selvisi, että olenkin jo pitemmällä.
Niin siis, koska minulla on maailman parhaat ystävät niin Mira ja Camilla mahdollistivat minulle varhaisultraan pääsyn ja menin sinne torstaina ensimmäisen neuvolan, lounaan ja rauhoittavan teehetken jälkeen. Käytävällä odotellessamme Miran kanssa sain pienen itkunaurukohtauksen, koska jännitin aivan äärettömästi. En voinut mitään sille pelolle alitajunnassa, että kroppani onkin aivan sekaisin ja olen lopullisesti flipannut päästäni. Mira tsemppasi minua ihan älyttömästi ja Joannaltakin tuli viestiä, että mikä meno. Kun vihdoin pääsin lääkärille selostin nopeasti, että ensimmäinen neuvolakäynti on takana ja pääsinkin samantien ultrattavaksi.
Ruutu oli aluksi käännetty poispäin minusta ja lääkärin todetessa, että täällähän kaveri on, en voinut muutakuin rääkäistä kirjaimellisesti ”täh, onko se muka oikeasti siellä?”. En edes itkenyt, olin vain helpottunut. Pieni shokki iski kyllä päälle, kun lääkäri totesi, ettei sikiö voi mitenkään olla 9viikkoa, sillä se on isompi ja koon perusteella mennään RV12:ta. Mikä helpotus, olin vahingossa selvinnyt ensimmäisestä kolmanneksesta ja suurin keskenmenoriski oli nyt ohi. Toki tiedän, että keskenmeno voi tulla missä vaiheessa raskautta tahansa, mutta en stressaa sitä enää niin paljoa, kuin ensimmäisten viikkojen aikana. Ehkä nyt voin vihdoin keskittyä nauttimaan raskaudesta mitä moni on minua kehoittanut tekemään.
Ultran jälkeen syöksyimme Miran kanssa Joannan työpaikalle kertomaan hyvät uutiset ja nauttimaan pienet voitonkahvit. Matkalla soitin poikaystävälleni melkein itku kurkussa helpotuksesta. Poikaystäväni saattoi olla hieman pettynyt ettei päässyt ensimmäiseen ultraan mukaan ja kuulemaan sanoja ”toverilla on vahva sydän”, mutta tuleehan noita ultra ja ne eivät sitten tulekaan yllätyksenä. Loppuillan vietin kierrellen lastenvaateliikkeitä Miran ja Joannan kanssa ja kaikenlaista tarttui mukaankin, niistä lisää sitten myöhemmin.