Viides askel
Olen tehnyt elämäni aikana suhteellisen paljon töitä lasten parissa. Olen vetänyt niin Mannerheimin Lastensuojeliiton leikkikenttätoimintaa, kuin toiminut yksityisenä lapsenhoitajanakin. Olen ollut myöskin vetämässä nuorisotalotoimintaa peruskouluikäisille jne. Periaatteessa olen siis työskennellellyt kaikenikäisten kanssa, paitsi ihan pikkuvauvojen. Vauvoista minulla ei ole oikeasti kokemusta. Olen ehkäpä jopa hieman kammonnut vauvoja, koska tavallaan olen pelännyt rikkovani ne jotenkin. Heh.
Monella ystävälläni on lapsia ja hyvinkin eri ikäisiä sellaisia. Olen seurannut vierestä kun useampi ystäväni on pikkuhiljaa kasvanut tytöstä äidiksi ja nuoreksi naiseksi. En ole kuitenkaan koskaan aiemmin päässyt seuraamaan kenenkään kasvua ja aikuistumista niin läheltä, kuin Jennyn joka asui raskautensa aikana luonani useamman kuukauden. Enkä ole ehkä ikinä ollut kenestäkään niin ylpeä, kuin hänestä. Jenny sai keväällä pojan, Tobyn ja minusta tuli ylpeä kummitäti kesän aikana, kaksi päivää ennen kuin sain tietää omasta raskaudestani.
Kuva Tobyn nimiäisistä
Minun oli tarkoitus sanoa muutama sana Tobyn nimiäisissä, mutta kaiken härdellin keskellä se jäi ja ehkä hyväkin niin, koska olisin aivan varmasti itkenyt silmät päästäni siellä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa asiat joita en silloin sanonut nyt tänne blogiin, niin ovatpa sitten ainakin muistissa. Jennyn ja minun ystävyys ei ole mitenkään perinteinen, mutta sanoisin että jos kaksi ihmistä löytää toisensa hurrikaanin keskellä, tarttuu toisiaan kädestä kiinni ja selviää siitä, on ystävyys sen verran vahva, että se kestää melkeinpä mitä vain. Olen sanonut muutamia kuukausia sitten eräälle henkilölle, että jos hän, tai kuka tahansa muu satuttaa Jennyä tai Tobya millään tavoin, ei maailmasta löydy tarpeeksi kaukaista kolkkaa että minua pääsisi pakoon.
Vaikka Jenny on yksinhuoltaja, haluaisin hänen muistavan aina, ettei hän ole oikeasti koskaan yksin. Ei ikinä. Haluaisin uskoa, että minäkin olen ollut rakentamassa turvaverkkoa Tobylle, kasaamassa laajempaa perhettä, jota ei sido verisukulaisuus. Koska veri ei loppupeleissä merkitse yhtään mitään. Aivan kuten ystävyyssuhteetkaan eivät perustu siihen kenet olet tuntenut pisimpään, vaan täysin lupaukseen olla paikalla ja siihen, että se lupaus pidetään. Tiedän, että viime aikoina olen ollut omissa maailmoissani ja höpissyt Supervauvasta ja purkanut pelkojani Jennylle, mutta ei se tarkoita että olisin unohtanut Tobyn. En todellakaan.
Nimiäisissä sain taulun jossa lukee näin:
”Mira on tänään 12.7 luvannut Tobyn kummina tukea hänen vanhempiaan Tobyn kasvattamisessa ennakkoluulottoman avoimeksi, uteliaaksi, maailmasta kiinnostuneeksi, rohkeaksi, toiset huomioon ottavaksi, hyväksi ihmiseksi. Opettaa Tobylle kuinka kengännauhat solmitaan ja tytöt saadaan kikattamaan. Miten täynnä maailma on musiikkia ja kuinka omiin ajatuksiin uppoudutaan. Olla Tobyn tukena kun maailma on häntä vastaan. Antaa hönelle aikansa, kuunnella häntä ja neuvoa – silloin kun hän neuvoja kaipaa.”
ja allekirjoitan sen täysin. Vaikka maailmaani on tulossa Supervauva, pienen pieni ihminen jolle omistan koko sydämeni on siellä edelleen silti täysin erityinen paikka Tobylle. Nyt ja aina.
Tobyn kuvat julkaistu Jennyn luvalla.