Ensimmäinen askel

Kerran entinen työkaverini sanoi minulle, etten ole ”aito nainen” mikäli en haluaisi lasta ja sellaista joskus hankkisi. Kommentti sattui, koska olin juuri selvinnyt vuosista joiden aikana kärsin munasarjastani löytyneestä kasvaimesta. Ylipäätään en ole ikinä, milloinkaan määritellyt naiseutta äitiyden kautta. Muistan edelleen päivän jolloin melkein puolentoista vuoden kipukohtauksien jälkeen sain tietää niille syyn. Lääkärin kommentti ”luultavasti et ikinä saa lasta” ei edes tuntunut missään, sillä en oikeasti ikinä ollut lasta halunnutkaan. Toisaalta kuitenkin sattui se, etten itse saisi tehdä sitä valintaa.

En kertonut kasvaimesta kovinkaan monelle, en edes kaikille ystävilleni, ainoastaan muutamalle läheisimmälleni. Sen takia oli varsin ärsyttävää ja rasittavaa käydä vuosien varrella keskusteluja siitä, että varmasti HALUAN lapsen, kunhan kohtaan ”sen oikean”. Oikean kohtasin jo puolitoista vuotta sitten, mutta en silti halunnut lasta. Kuitenkin, nyt kun raskaaksi vahingossa tulin, en kyennyt aborttiin, en oikeasti edes harkinnut sitä. En ole varmaan ikinä nähnyt poikaystävääni niin onnellisena, kuin sillä hetkellä, kun tulin vessasta ulos silmät turvonneina. Minulle tulos olis shokki. Totallinen puhdas shokki.

Kuva: weheartit.com

Siihen asti olin rakentanut unelmani ja elämäni itseni ympärille. Elänyt oikeasti itseäni varten, rakentanut ystäväpiiristäni itselleni perheen. Ensimmäinen asia mitä sain sanottua olikin, itkunsekainen parahdus siitä, etten ikinä pääsisikään Britteihin töihin, niinkuin olin suunnitellut ja unelmoinut. Toiset unelmoivat prinsessahäistä, minä toimittajan työpaikasta Briteissä.

Nyt kuitenkin ollaan siinä tilanteessa, että olenkin raskaana. Supervauva on juuri siksi nimenomaan super. Se on päättänyt tulla maailmaan, vaikka väitettiin ettei se koskaan niin tekisi. Tarkoitus on päivittää tänne blogiin fiiliksiä ja arkipäivän touhuja. Myös vauvan syntymän jälkeen, mikäli aikaa siihen on. Tervetuloa mukaan!