Kuudes askel

Väsyttää väsyttää väsyttää. En olisi ikinä uskonut, että raskaus vie tällä tavalla mehut naisesta. Voisin kuukahtaa yhdeksältä sänkyyn ja nukkua ympäri vuorokauden. Silti olen koittanut tsempata itseäni tekemään asioita, koska oikeasti en todellakaan halua vain nyhjätä kotona. Toisaalta tuntuu, että kaiken tekemisen aloittaminen on hirmuisen vaikeaa, koska energiaa ei vain ole. Ja huonoa oloa on sitten senkin edestä. Huimaukset ovat suurimmaksi osaksi onneksi ohitse, mutta ällötys kaikesta ruuasta ei todellakaan ole. Kurkkua voisin rouskuttaa menemään vaikka kuusi kappaletta joka päivä, mutta tuntuu että muuten ajatuskin ruuasta oksettaa. Hyi.

Ja viime viikolla saapuivat järkyttävät päänsäryt. Eräänä päivänä makasin sohvalla viisi tuntia itkua pidättelen, koska tuntui, että joku hakkaa moukarilla päätä. Kaikki äänet vihloivat päätä, valot särkivät silmiä, enkä saanut mitenkään pidettyä ajatuksia kasassa. Edes sen vertaa, että olisin muistanut mikä oli se särkylääke mitä raskaana sai ottaa. Huh, en voi muuta sanoa. Välillä tuntuu suoraan sanoen siltä, että raskaana olo ihan saatanasta. Mielialat menevät laidasta laitaan: saan itkukohtauksia, raivokohtauksia, vihaan ja rakastan yhtä aikaa.

Olen aina ollut ääripäiden ihminen, mutta raskaus tuntuu korostavan niitä entisestään. Liikutun kyneelin elokuvien kohdalla, vaikka yleisesti en niiden takia itke. Raivostun pienestäkin vastoinkäymisestä. Riehun, kuin pyörremyrsky. Kanssani eläminen ei varmasti tällä hetkellä ole mitenkään helppoa. Ei puolisonani, eikä ystävänäkään. Puran tunteitani aika hallitsemattomasti ja teen päätöksiä puhtaasti tunnepohjalta. Järjenhiven on kadotettu.

Lähinnä itseä mietityttää sem että tasoittuuko tämä missään vaiheessa, vai ”normalisoidunko” vasta Supervauvan syntymän jälkeen? Miten ihmeessä pääni pysyy kasassa siihen asti? Tai läheisteni päät? Ja hormonihuuruissa tapahtuvia emotionaalisia pyörremyrskyjä mahdollista hallita? Kun en itsekään aina tiedä miksi ja mikä suututtaa tai itkettää.

kuva: weheartit.com