Kahdeksas askel
Puhutaanko hetki peloista? Tiedän että jokainen raskaana oleva nainen varmasti pyörittelee aika pitkälti samoja pelkoja päässään. Omalla kohdallani pelot ovat välillä päässeet kasvamaan ylitsepääsemättömiksi möröiksi. Tuntuu myös, ettei peloista puhuta mitenkään hirveästi paitsi ehkäpä kaveriporukoiden sisällä. Omatkin pelkoni tuntuivat aluksi typeriltä, vaikka itselle ne ovatkin ihan todellisia, mutta ystävien kanssa puhuminen helpotti. Kiitoksia terapiasessioista Teija, Jenny ja Johanna! Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten mielestä raskausaika pitäisi olla ihanaa ja siitä pitäisi nauttia. Se on kuitenin suoraan sanoen välillä helvetin vaikeaa, kun pelot tulevat uniin saakka.
Suurin pelkoni melkein heti, kun sain raskaudesta tietää oli se, etten olekaan raskaana. En vain päässyt yli siitä ajatukesta. Olin ihan varma, että kroppani ja pääni ovat sekaisin. Että olen menettänyt viimeisetkin järjenhivenet ja kaikki johtuu vain siitä, että alitajuisesti haluan lapsen. Googlasin kaiken mahdollisen valeraskauksista, tuulimunista ja vaikka mistä. Mira sai päivittäin kuulla stressaamistani, ahdistuksenpurkuani ja epäilyjä. Päällimäisenä olivat mielessä tietenkin lääkärin sanat, mutta mietin muutenkin asiaa paljon. Että kuinka pahasti olen itse tuhonnut kroppaani vuosien varrella? Miten kaiken sen jälkeen muka oikeasti voisin saada lapsen? Mietin kaikkia vuosia joiden aikana minulla oli ongelmia syömisen kanssa, kaikki dokattuja vuosia, valvottuja öitä, stressin määriä. Ihan kaikkea. Ja mietin, että olen tullut hulluksi, ei kukaan minun historiallani voisi mitenkään tulla raskaaksi. Ja siihen kaikkeen vielä kasvain päälle ja lääkitykset. Väärässä olin, kuten olivat myös lääkärit.
Seuraava pelko, kun raskaus oli varhaisultrassa varmistettu ja joka ei ole vieläkään poistunut on tietenkin keskenmenon pelko. Tiedän, että minulla on vielä normaalia isompi riski saada keskenmeno ja siksi helpotuinkin suunnattomasti, kun sain tietää, että olinkin jo ohittanut maagisen 3kk:n rajan. Sitten kauhistuin, että olen tietämättäni ollut Nummirockin aikaan jo raskaana. Nauratti se, että sikiö taitaa oikeasti olla varsinainen Supervauva koska selvisi elämänsä ensimmäisistä festareista. Käytännössä tällä hetkellä jokainen kipristely, kipu ja pahoinvoinninaalto tuo mukanaan pienen paniikin ja pelon keskenmenosta. En kuitenkaan pelkää enää vessaan mennessä vuotavani. Ehkä olen alitajuisesti alkanut jollain tavalla luottamaan kroppaani ja siihen, että se on valmis tähän.
Pienenä pelkona takaraivossa on myöskin se, että jos en rakastakaan lasta? Tästä on jonkin verran mamamfoorumeillakin kirjoiteltu ja monet ovat sanoneet ettei saa tuntea syyllisyyttä mikäli äidinrakkaus ei iske kuin salama kirkkaalta taivaalta, että sekin on asia joka tulee hitaasti ja omalla ajallaan. Silti pelottaa, että entä jos minä kuitenkaan en pysty rakastamaan? Olen myös pallotellut mielessäni synnytksen jälkeistä masennusta johon on isot riskit ja oikeastaan kaikki mahdolliset kauhuskenaariot on käyty läpi.
