Kuudes askel

Väsyttää väsyttää väsyttää. En olisi ikinä uskonut, että raskaus vie tällä tavalla mehut naisesta. Voisin kuukahtaa yhdeksältä sänkyyn ja nukkua ympäri vuorokauden. Silti olen koittanut tsempata itseäni tekemään asioita, koska oikeasti en todellakaan halua vain nyhjätä kotona. Toisaalta tuntuu, että kaiken tekemisen aloittaminen on hirmuisen vaikeaa, koska energiaa ei vain ole. Ja huonoa oloa on sitten senkin edestä. Huimaukset ovat suurimmaksi osaksi onneksi ohitse, mutta ällötys kaikesta ruuasta ei todellakaan ole. Kurkkua voisin rouskuttaa menemään vaikka kuusi kappaletta joka päivä, mutta tuntuu että muuten ajatuskin ruuasta oksettaa. Hyi.

Ja viime viikolla saapuivat järkyttävät päänsäryt. Eräänä päivänä makasin sohvalla viisi tuntia itkua pidättelen, koska tuntui, että joku hakkaa moukarilla päätä. Kaikki äänet vihloivat päätä, valot särkivät silmiä, enkä saanut mitenkään pidettyä ajatuksia kasassa. Edes sen vertaa, että olisin muistanut mikä oli se särkylääke mitä raskaana sai ottaa. Huh, en voi muuta sanoa. Välillä tuntuu suoraan sanoen siltä, että raskaana olo ihan saatanasta. Mielialat menevät laidasta laitaan: saan itkukohtauksia, raivokohtauksia, vihaan ja rakastan yhtä aikaa.

large.jpg

Olen aina ollut ääripäiden ihminen, mutta raskaus tuntuu korostavan niitä entisestään. Liikutun kyneelin elokuvien kohdalla, vaikka yleisesti en niiden takia itke. Raivostun pienestäkin vastoinkäymisestä. Riehun, kuin pyörremyrsky. Kanssani eläminen ei varmasti tällä hetkellä ole mitenkään helppoa. Ei puolisonani, eikä ystävänäkään. Puran tunteitani aika hallitsemattomasti ja teen päätöksiä puhtaasti tunnepohjalta. Järjenhiven on kadotettu.

Lähinnä itseä mietityttää sem että tasoittuuko tämä missään vaiheessa, vai ”normalisoidunko” vasta Supervauvan syntymän jälkeen? Miten ihmeessä pääni pysyy kasassa siihen asti? Tai läheisteni päät? Ja hormonihuuruissa tapahtuvia emotionaalisia pyörremyrskyjä mahdollista hallita? Kun en itsekään aina tiedä miksi ja mikä suututtaa tai itkettää.

kuva: weheartit.com

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Viides askel

Olen tehnyt elämäni aikana suhteellisen paljon töitä lasten parissa. Olen vetänyt niin Mannerheimin Lastensuojeliiton leikkikenttätoimintaa, kuin toiminut yksityisenä lapsenhoitajanakin. Olen ollut myöskin vetämässä nuorisotalotoimintaa peruskouluikäisille jne. Periaatteessa olen siis työskennellellyt kaikenikäisten kanssa, paitsi ihan pikkuvauvojen. Vauvoista minulla ei ole oikeasti kokemusta. Olen ehkäpä jopa hieman kammonnut vauvoja, koska tavallaan olen pelännyt rikkovani ne jotenkin. Heh.

Monella ystävälläni on lapsia ja hyvinkin eri ikäisiä sellaisia. Olen seurannut vierestä kun useampi ystäväni on pikkuhiljaa kasvanut tytöstä äidiksi ja nuoreksi naiseksi. En ole kuitenkaan koskaan aiemmin päässyt seuraamaan kenenkään kasvua ja aikuistumista niin läheltä, kuin Jennyn joka asui raskautensa aikana luonani useamman kuukauden. Enkä ole ehkä ikinä ollut kenestäkään niin ylpeä, kuin hänestä. Jenny sai keväällä pojan, Tobyn ja minusta tuli ylpeä kummitäti kesän aikana, kaksi päivää ennen kuin sain tietää omasta raskaudestani.

10500281_10152365744794335_8429620229798761690_n.jpg

Kuva Tobyn nimiäisistä

Minun oli tarkoitus sanoa muutama sana Tobyn nimiäisissä, mutta kaiken härdellin keskellä se jäi ja ehkä hyväkin niin, koska olisin aivan varmasti itkenyt silmät päästäni siellä. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa asiat joita en silloin sanonut nyt tänne blogiin, niin ovatpa sitten ainakin muistissa. Jennyn ja minun ystävyys ei ole mitenkään perinteinen, mutta sanoisin että jos kaksi ihmistä löytää toisensa hurrikaanin keskellä, tarttuu toisiaan kädestä kiinni ja selviää siitä, on ystävyys sen verran vahva, että se kestää melkeinpä mitä vain. Olen sanonut muutamia kuukausia sitten eräälle henkilölle, että jos hän, tai kuka tahansa muu satuttaa Jennyä tai Tobya millään tavoin, ei maailmasta löydy tarpeeksi kaukaista kolkkaa että minua pääsisi pakoon.

10477372_10153135456514240_1272284227117493966_n.jpg

Vaikka Jenny on yksinhuoltaja, haluaisin hänen muistavan aina, ettei hän ole oikeasti koskaan yksin. Ei ikinä. Haluaisin uskoa, että minäkin olen ollut rakentamassa turvaverkkoa Tobylle, kasaamassa laajempaa perhettä, jota ei sido verisukulaisuus. Koska veri ei loppupeleissä merkitse yhtään mitään. Aivan kuten ystävyyssuhteetkaan eivät perustu siihen kenet olet tuntenut pisimpään, vaan täysin lupaukseen olla paikalla ja siihen, että se lupaus pidetään. Tiedän, että viime aikoina olen ollut omissa maailmoissani ja höpissyt Supervauvasta ja purkanut pelkojani Jennylle, mutta ei se tarkoita että olisin unohtanut Tobyn. En todellakaan.

7052_10153254597884240_7409954794801957128_n.jpg

 

Nimiäisissä sain taulun jossa lukee näin:

”Mira on tänään 12.7 luvannut Tobyn kummina tukea hänen vanhempiaan Tobyn kasvattamisessa ennakkoluulottoman avoimeksi, uteliaaksi, maailmasta kiinnostuneeksi, rohkeaksi, toiset huomioon ottavaksi, hyväksi ihmiseksi. Opettaa Tobylle kuinka kengännauhat solmitaan ja tytöt saadaan kikattamaan. Miten täynnä maailma on musiikkia ja kuinka omiin ajatuksiin uppoudutaan. Olla Tobyn tukena kun maailma on häntä vastaan. Antaa hönelle aikansa, kuunnella häntä ja neuvoa – silloin kun hän neuvoja kaipaa.”

ja allekirjoitan sen täysin. Vaikka maailmaani on tulossa Supervauva, pienen pieni ihminen jolle omistan koko sydämeni on siellä edelleen silti täysin erityinen paikka Tobylle. Nyt ja aina.

Tobyn kuvat julkaistu Jennyn luvalla.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe