Viime viikolla oli toinen virallinen neuvolakäynti ja se ei sitten jännittänytkään enää yhtään niin paljon, kuin ensimmäinen. Unohdin kylläkin kysyä kaikesta mistä minun piti kysyä, mutta ei se mitään. Tällä kertaa menin yksin, sillä tiesin ettei tiedossa ole mitään ihmeellistä, tai no ihmeellistä ja ihmeellistä, sillä kuunneltiinhan siellä vauvan sydänääneet!

Supervauva on kovin mekastava ja levoton tapaus mitä en sinäänsä ihmettele, kun itseni tunnen. Ensimmäistä ultrakuvaa ottaessa hän ei olisi millään halunnut olla paikoillaan, että saataisiin hyvä kuva, vaan hyöri ja pyöri yksinään miten sattui. Sama homma sydänääniä kuunneltaessa, neuvolan täti vielä erikseen sanoi, että ompa levoton tapaus, mutta sydän on todella vahva. Yleensä vauvojen sydänäänet ovat 120-160 ja meidän tapauksella oli selkeä 157. Minulla on itsellä ollut ongelmia sydämen kanssa, joten vähän pelotti että löytyykö toverin sydänäänet ja onko se elossa ja onko kaikki hyvin, mutta sielläpä se yksin riehuu koko ajan. Hyvä niin. Camilla naureskeli, että supervauva pittaa (circle pit, jos pittaaminen on jollekulle vieras käsite) yksinään ja minä totesin, että jep varmaan syntyy moshaten.

Neuvolassa kysyttäessä yleistä vointia kerroin ihan suoraan, että minua väsyttää ja energiatasot ovat jatkuvasti nollilla minkä koen hieman outona sillä luulin, että väsymys olisi ohi ensimmäisen kolmanneksen yhteydessä. Verenpaineeni on hyvä ja neuvolassa otettiin nyt samalla myös hemoglobiini raudanpuutteen tarkistuksen takia, mutta sekään ei oikeastaan voisi olla parempi. Joten oireet liittyvät puhtaasti raskauteen. Neuvolan täti lohdutteli, että kyllä se väsymys menee ohitse, mutta itseä kyllä hieman jännittää. Tuntuu siltä, et jos päivään kuuluu yksi aktiviteetti, kuten vaikkapa juuri neuvolakäynti niin loppupäivä kuluu haukotellen ja seuraavan päivän voisin nukkua kokonaan. En ymmärrä miten pystyn lomautuksen jälkeen palaamaan töihin edes pariksi kuukaudeksi?

Neuvolan jälkeen lähdin hyvillä mielin moikkaamaan Joannaa ja juomaan kahvia, sillä pientä väsymystä ja haukottelua oli taas ilmassa. Annika liittyi myös seuraamme, sillä olimme sopineet että Annika ottaisi muutamia kuvia minusta tänne blogiin ja muutenkin. Oli hassua olla pitkästä aikaa kameran edessä, mutta onneksi saatiin muutama hyvä kuva. Aiemmassa postauksessa ollut kukkakuva oli nimenomaan Annikan ottama ja olen kovin rakastunut siihen. Päivän asuna minulla oli musta paita helmiyksityiskohdilla, wetlookit ja karvaliivi. Ja tietenkin aurinkolasit, ne ovat automaatio, enkä oikein osaa edes olla ilman niitä enää. Pelastaneet niin monet viikonloput. Iso kiitos Annikalle kuvista!