Nollan euron ilta

Herään siihen, että mummo potkii minua. ’Nyt on kiire, pitää keretä synagogaan!’ Juoksen vessaan oksentamaan. Klassisesti kansi pamahtaa kiinni juuri kriittisessä kohdassa. Haluan jäädä siivoamaan, mutta mummo potkii yhä: Kiire synagogaan! Yhtä matkaa poistumme mummon asunnosta. Joku  voisi luulla, että teen mummosta pilkkaa matkimalla hänen töpötystään, mutta se on senhetkinen rehellinen kävelytyylini: Molemmat polvet ovat auki, ja vasen nilkka todennäköisesti nyrjähtänyt. Mun pitäis tuntea katumusta, mutta ruhjeiden tuottama kipu valtaa kaikki muut tunteet. Tiet mummon kanssa erkanevat. Kyseessä ei ole siis oma mummoni. Mulla ei oo mitään hajua, mikä mummo on kyseessä.  Kaivan taskusta lapun, johon on kirjoitettu ’Seija’ ja liuta numeroita. Ilta meni siis toivotusti: En herännyt omasta sängystä ja sain vielä puhelinnumeron.

En muista mitään. Onneksi, sillä en ole täysin varma haluaisinko muistaa mitään.

Nollan euron ilta ei ole saavutus sinänsä, onhan sitä humalluttu muiden tarjoamista juomista ennenkin. Mutta kuinka monen nollan euron iltaan on kuulunut ruokailu (mäkin jonossa annat myyjän olettaa, että takanasi seisova maksaa) ja yösija arvoasunossa. Vaikka ilta olikin ilmainen,faija tuskin on ylpeä. Yksi ilta kännissä maksoi minulle kaksi viikkoa salikieltoa. Mulla oli joskus skidinä kausikortti Wasalandiaan. Koska faija oli maksanut siitä ison rahan, pakotettiin minut viettämään siellä kesän jokaikinen päivä.