Rajapinnoilla

Meidän ”tyttöjen” muutto on alkanut. Ensimmäiset tavarat on pakattu ja siirretty väliaikaiseen varastoon. Nykyisen kotimme uusien asukkaiden pitää päästä muuttamaan sisälle alle kuukauden kuluttua, ja meidän tietenkin saada itsemme sitä ennen alta pois.

Joskus etukäteen ajattelin, että muuton hetki voi olla haikea – liittyyhän asuntoon muistoja vuosien, vuosikymmentenkin ajalta. Nyt ei kuitenkaan tunnu siltä, että kaiken tohinan keskellä liikutus ehtisi ainakaan taloksi asettua muuttajien mieliin. Eivätkä muistotkaan asu seinissä, vaan ihmisissä.

Toivoisin silti pakkaamisen ja tavaroiden sinne tänne ripottelun olevan jo ohi, ja uuden arjen asettuvan jonkinlaisiin uomiin mahdollisimman pian. Olen etukäteen karsinut lasten kanssa maallista omaisuuttamme säännöllisin välein, jotta voisimme ”matkustaa kevyesti” raahaamatta loputonta määrää turhaa materiaa elämässä mukanamme, mutta kaikenlaista säilytettävää kertyy kuitenkin. Ei se mikään katastrofi ole, kunhan kohtuudessa pysytään. Pidän perittyjä muistoesineitä ja huonekaluja suuresti arvossa. Ne ovat osa historiaa, johon lasten kanssa teemme omat lisäyksemme.

Liikutuksenkin häivähdyksiä olen havainnut, mutta ihmeekseni en vanhan, vaan tulevan kodin seinien sisäpuolella. Luulin etukäteen, että olisin vain innoissani, mutta menneen ja tulevan risteyskohta tuntuu olevan samalla tavalla läsnä hämärässä asunnossa kuin omassa elämässäkin. On hyvä hetki tehdä kunniaa menneisyydelle, koska kaikki eletty on tarvittu, jotta nyt on näin. Ja näin on hyvä.

Keskellä joulukuun päättymättömältä tuntuvaa sadetta, hartioita painavan pilvipeiton alla huomaan remonttia odottavan asunnon ilmassa vallitsevan maalis-huhtikuun vaihteen hengen. Sisällä talvi on melkein ohi, kevät melkein koittanut. On hiljainen hetki, jota tietää kohta seuraavan täyden rähinän, hektisen toiminnan ja ympärivuorokautisen kuhinan. Ihan kohta – mutta ei ihan vielä. Menneisyys ja tulevaisuus ovat vielä molemmat läsnä.