Pikku naisia kaupungilla, luku 1: Lasten kaupunki
Senaatintorin kupeessa on yksi perheemme lempi paikoista Helsingissä. Sadepäivien pelastus ja jokaisen seikkailijan satumaa. Paikka, joka innoittaa lasten mielikuvitusta, jossa leikin varjolla lapset tulevat oppineeksi Suomen historiaa kukin oman ikätasonsa mukaisesti ja jossa itse pääsee hetkeksi herättämään eloon lapsuuden nukkuvia tunnemuistoja. Kukapa uskoisi, että yhdellä museoretkellä voisi kokea hilpeän hauskoja hetkiä ja haikeaa ikävää? Näin kuitenkin kävi minulle suunnatessani harmaana syyskuisena päivänä lasten kanssa Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupunkiin.
Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupunki sijaitsee Aleksanterinkadulla Helsingin vanhimmassa talossa, Sederholmin talossa, joka on valmistunut vuonna 1757. Osana uutta Helsingin kaupunginmuseota keväällä 2016 museon yhteyteen avattiin perheen pienimmille oma näyttely, jossa itse kokeillen ja leikkien lapset pääsevät tutustumaan ja eläytymään Helsingin historiaan. Museoon on ilmainen sisäänpääsy.
Museossa aikaisemminkin käyneenä osasin varustautua retkipäiväämme parilla helpottavalla esineellä; vaunulukolla sekä kantorepulla. Lasten kaupungissa upeaa on, että elämys on kokonaisvaltainen ja sen voi aistia kaikin aistein. Vaunuilla Lasten kaupungissa ei kuitenkaan pääse liikkumaan, vaan vaunut ja rattaat on jätettävä museon ulkopuolelle katettuun vaunuparkkiin. Vaikka vaunuparkki onkin suojaisella sisäpihalla, oli ainakin itsestäni mukavampi viettää päivää rauhassa, kun tiesi vaunujen olevan turvallisesti lukittuina. Vauvan kanssa museopäivä sujuukin Lasten kaupungissa parhaiten kantoliinan tai kantorepun kanssa, joten suosittelen vauvaperheitä varaamaan jonkin kantovälineen museoon mukaan. Koska ainakin meillä lastenvaunut ovat useimmiten täynnä kaikenlaista tavaraa, on kiva, että museon aulasta löytyy myöskin ilmaiset lukolliset kaapit, joihin kaikenlaiset ylimääräiset tavarat voi jättää säilytykseen, jolloin tavaroita ei tarvitse raahata mukana museossa.
Museoelämys alkaa aikamatkalla 1700-luvun Helsinkiin. Pitkospuita pitkin pääsee kävelemään suutarin pajaan sekä hyppäämään hevoskärryjen kyytiin. Pitkospuut vievät myös meriseikkailulle kauppias Johan Sederholmin kauppalaivan Anders de Brucen kyytiin, jossa lapset pääsevät auttamaan merimiehiä suola-, mauste-, kangas- ja astialastin purkamisessa. Seinien tietoiskut ovat opettavaisia ja johdattavat juuri oikeaan tunnelmaan. Kauppiaan puodissa aistielämys täydentyy yhdistellessä tuoksuja mausteiden nimiin.
Kolme ja viisivuotiaiden tyttöjemme lempipaikka museossa tällä hetkellä on kuitenkin ehdottomasti roolivaatehuone. Vaatekaapista lapset saavat sovitella toinen toistaan hauskempia vaatteita ja eläytyä historian seikkailuihin rooliasuissa. Molempien tyttöjen lempiasu taisi olla kauppiaan avuliaan ja iloisen, satujen kertomisesta nauttivan tyttären Hedvig Sederholmin asu, mutta ehtivätpä tytöt leikkiä myös laivan lattialla vipeltävää hiirtä sekä kapteenia. Lapsilla kielimuurikaan ei ole esteenä yhteyden löytämiselle, vaan teatterin puolella käsinukketeatteria leikittiin yhdessä aasialaisen turistiperheen lasten kanssa. Leikki taitaakin olla musiikin ohella yksi niistä universaaleista kielistä!
Koska esikoisemme kovasti jo haaveilee olevansa koululainen, Lasten kaupungin yläkerrassa sijaitseva koulunäyttely on mahtava näyttämö koululaisen elämään eläytymiselle. Vaikka 1930-luvun kansakoululuokka ei taidakaan vastata aivan uuden opetussuunnitelman ydinajatusta, löysivät ainakin nämä 2010-luvun lapset ilon liitutaulusta ja viittamisen harjoittelusta.
Liitutaulupölyn tuoksuisessa luokkahuoneessa, istuessani kovalla opettajan penkillä huomasin yhtäkkiä miettiväni isovanhempiani, jotka toisen sukuhaarani puolella olivat molemmat opettajia. Mietin, miltä maailma on heidän silmissään näyttänyt. Millaista ruuhkavuosiarki mahtoi olla 1960-luvulla? Millaisten asioiden kanssa mahtoivat ruuhkavuosiaan silloin elävät vanhemmat painia? Entä miltä maailma mahtoi näyttää niiden sodan jälkeisinä vuosina pulpetissa istuneiden tyttöjen silmin?
Vanhempana sitä toivoisi, että lapsi voisi lähteä päiväänsä, oli se sitten päiväkodissa tai koulussa, luottavaisella ja iloisella mielellä. Murehtimatta aikuisten asioita, leikkimään ja oppimaan, rakentamaan omia haaveitaan ja tulevaisuuttaan.
Minkälaisia mahtoivat olla aamut lapsilla, jotka suuntasivat kouluun kodeista, joissa sodasta palanneet isät toipuivat sotakokemuksistaan ja äidit vuosien yksin kannetusta vastuusta, huolesta ja jotkut jopa puolisonsa menetyksestä? Minkälaisia mahtoivat olla aamut lapsilla, jotka taas seuraavassa sukupolvessa lähtivät kouluun kodeista, joissa vanhemmat olivat tottuneet vaikenemisen kulttuuriin?
Voisin toisaalta kuvitella, että vanhemmille lasten lähettäminen kouluun oli toivon ja uudelleenrakentamisen merkki. Lapsiin ladattiin varmasti paljon toiveita ja odotuksia. Onhan lapsissa tulevaisuus.
Ystävien ja läheisten kanssa käydyissä keskusteluissa olen huomannut, että moni on myös kokenut, että esimerkiksi kouluttautuminen, yritteliäisyys ja kova työn teko on ollut tietyllä tavalla myös jonkinlaisen kiitollisuudenvelan maksamista. Monessa perheessä vanhemmilla eri sukupolvissa on ollut yhteinen viesti: olen tehnyt paljon töitä, jotta sinun olisi helpompi. Tuo toive oman lapsen paremmasta elämästä taitaa olla vanhemmuudessa yksi ydinkokemuksista, ja tunnistan sen itsessänikin, vaikka olen ollut monella tapaa onnekas ja koen saaneeni elää monella tapaa etuoikeutettua elämää.
Uskon, että meistä jokainen tekee parhaansa niillä resursseilla, jotka kullakin on. Pyrkien tekemään asioita itse niin hyvin kuin kykenee, jotta omat lapset säästyisivät niiltä asioilta, jotka itse on kokenut omassa elämässään hankalana tai vaikeana. Paradoksaalistahan on kuitenkin se, ettei koskaan tule valmista. Sillä ihmisyyteen kuuluu, ettei kukaan ole täydellinen. Toisaalta se on lohdullistakin. Vanhempana yritän parhaani, mutta on hyväksyttävä, että teen virheitä. Yritän ajatella, että tiedostamalla omat heikkouteni vanhempana, olen askeleen lähempänä hyvän lapsuuden tarjoamista omille lapsilleni. Hyväksymällä omat heikkouteni voin yrittää työstää niitä.
Sota on koskettanut suomalaisia kansana ja varmasti lähes jokaisessa suomalaisessa suvussa sota näkyy tavalla tai toisella vielä tämän päivän lapsia kasvatettaessa. Sukupolvi kerrallaan yritämme varmasti lastenkin kasvatuksessa työstää oman sukumme tarinaa ja mahdollisia traumoja. Uskonkin, että oman suvun vaiheiden punominen tarinaksi voi auttaa ymmärtämään sitä, miten itse käyttäydymme myös vanhempina. Vuoden 2016 itsenäisyyspäivänä Hesarissa julkaistiin mielenkiintoinen juttu ylisukupolvisista sotatraumoista. Suosittelen lämpimästi lukemaan, jos aihe kiinnostaa. Jutun voi lukea täältä.
Lasten kaupungissa yksi omista lempipaikoistani on ehdottomasti mummola. Oma isoisoäitini kuoli yhdeksän vuotta sitten. Hänen kotinsa oli minulle rakas paikka. Ehkäpä aistin mumman kotona sen, miten rakas ja tärkeä hän minun vanhemmilleni oli.
Mumman koti oli tyylipuhdas 1970-luvun kerrostalokoti. Siksi ei olekaan ihme, että istahtaessani Lasten kaupungin mummolassa sohvalle pitämään vauvan ruokataukoa, minut valtasi valtava haikeus ja ikävä mummaa. Mumman kotia muistuttavassa ympäristössä saatoin yhtäkkiä nähdä kuinka mumma tuli avaamaan kotinsa oven aurinkoinen hymy huulillaan, saatoin kuulla hänen iloisen rupattelunsa korvissani ja muistaa miltä berliininmunkki päärynämehun kanssa maistui. Kuulin korvissani myös, miten pienet kahvikupit kilisivät tiskialtaassa äitini tiskatessa astioita vierailumme päätteeksi. Enpä osannut tätä odottaa arkiselta museoretkeltä.
