Kultakutri kauneussalongissa – pienten tyttöjen kauneusihanteet

Saparopäinen tyttö seisoo tyytymättömän näköisenä peilin edessä. Leggingsejä on vaihdettu kolmeen kertaan ja lastenhuoneen lattia tulvii paita- ja mekkomeressä kolmevuotiaan vaatekriisin jäljiltä. Tyttö riuhtaisee pompulat hiuksistaan ja viskoo ne lattialle. ”Mä näytän  ihan HASSULTA!”, hän huutaa ja istuu lattialle kädet puuskassa, leuka rinnassa mököttämään. Koitan ottaa tytön syliin ja hakea katsekontaktia ja sanon ”rakas, sä olet ihana ja kaunis juuri tuollaisena”. ”Enkä ole!”, hän kiukuttelee. ”Mulla on ihan hassu, lyhyt tukka. Päiväkodissa kaikilla muilla tytöillä on pitkät tukat ja mulla ihan lyhyt!”. Koitan löytää viisaita sanoja, kertoa siitä, että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kauniita juuri sellaisena kuin ovat. ”Sinä olet kaunis ja äidille ja isille rakas juuri tuollaisena, ihan sama millaiset hiukset sinulla on.”

Parhaista yrityksistäni huolimatta lyhyt ja ohut tukka harmittaa lasta. Hän ryhtyy käyttämään huivia päiväkodissa ja heilauttelee sitä puolelta toiselle selvästi kuvitellen sen olevan hänen kaunis, pitkä tukkansa. Eräänä päivänä hiljaisuus valtaa lastenhuoneen. Samalla hetkellä kun havahdun pahaenteiseen hiljaisuuteen, toinen isosiskoista kipittää luokseni: ”äiti, sisko vähän leikki kampaajaa”. Olen juuri buukannut monen sadan euron perhekuvauksen ja koitan löytää jälleen kerran oikeat sanat, kun lapsi seisoo hiustuppo toisessa ja sakset toisessa kädessään enkä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Kun tukka yltää ensimmäistä kertaa jonkinlaiselle poninhännälle hän rientää naapurin pitkätukkaiselle tytölle kertomaan säihke silmissään, kolmen sentin poninhäntäänsä etusormensa päässä pää kallellaan pyöritellen, kuinka hänellä on nyt isojen tyttöjen ihana pitkä tukka. 

Mietin, mistä ihmeestä muutamassa vuodessa maailman ihanin pieni tyttöni on ehtinyt imaista kauneusihanteen, jonka mukaan tytöllä pitäisi olla pitkät hiukset. Jo ensimmäisen tyttömme odotusaikana päätin, että en tytön kuullen kritisoisi omaa ulkonäköäni. Enpä arvannut, että saisin lapsen, jonka ei tarvitse kuulla sanoja lukeakseen pienimmätkin sävyt tunteissani ja ajatuksissani. Enkä arvannut, kuinka vaikeaa päätöksessä pysyminen olisi, sillä aivan pienissäkin ohimennen sanotuissa lausahduksissa ja eleissä viestin siitä, mikä mielestäni on tavoiteltavaa. Eikä lapsen tarvitse kuullakaan varsinaista kritisointia imeäkseen ajatusmalleja ympäristöstään. Kun itse huokaan miehelleni, että ”mun olis ihan pakko päästä kampaajalle, tää juurikasvu alkaa olla aivan kamala”, en edes huomaa kritisoineeni omaa ulkonäköäni. 

Uskon, etten varmasti ole ainoa äiti, jonka lapsi on joskus tapittanut kylpyhuoneessa meikkausrutiineja tarkkaillen ja ihmetellyt: ”äiti, miksi sä meikkaat?”. Vaikka olin jo esikoisen vauva-aikana pohtinut tämän kysymyksen vastaan tulemista, tilanne yllätti minut täysin. Taisin vastata jotakin sen tyyppistä, että ”koska mä tykkään siitä”. Se on sitäpaitsi ihan totta. Minä olen nainen, joka tykkää käydä kampaajalla ja meikata joskus kotipäivänäkin ihan vain omaksi iloksi. En silti haluaisi viestiä tytöilleni, että meikkaan jotta näyttäisin paremmalta, puhumattakaan siitä, että yrittäisin täyttää jonkin kauneusihanteen, vaan koitan lähestyä ulkonäkökysymyksiä ja antamaani esimerkkiä sitä kautta, että minä teen asioita siksi, että itse nautin niistä. Ajattelenkin, että tyttöjen on myös annettava nauttia omasta tyttöydestään juuri siten, kuin he haluavat. Isommat tyttömme ainakin tällä hetkellä nauttivatkin valtavasti prinsessa- ja kampaamoleikeistä lääkäri-, rakentaja- ja lentokapteenileikkien ohella. Kun lapsi pyörähtelee edessäni onnellisena ja ylpeänä prinsessamekossaan, kehun häntä varauksetta ihanaksi ja kauniiksi prinsessaksi, vaikka Disney-kuvaston prinsessamaailma onkin mielestäni muovannut kyseenalaista naiskuvaa, ainakin ennen Frozenia. Kehut lapsen päättelykyvystä tai rohkeudesta eivät mielestäni menetä arvoaan sillä, että lapsi saa kuulla olevansa vanhempiensa silmissä ihana ja kaunis.

Pidän myös tärkeänä puhua lapsille erilaisuudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Onkin liikuttavaa, miten hyvin isommat lapset ovat omaksuneet mantran lailla lauseen ”jokainen ihminen on erilainen ja jokaisella on oma tyyli”. He viisastelevat sillä ylpeinä aina toisilleen, jos toinen ihmettelee jotakin ulkonäköön liittyvää asiaa. Tästä on kiittäminen päiväkodin lastentarhanopettajan upeaa työtä. 

Liikkuessani kaupungilla lasten kanssa aina silloin tällöin joku ohikulkija ihastelee tyttökolmikkoamme. ”Voi mikä suloinen vauva”, ”onpa nätti tyttö”, moni huokaa. Kommentit ovat olleet spontaaneja ja tarkoitettu ilahduttamaan, ja olenkin onnesta soikea ja ylpeä suloisesta vauvastamme, mutta huomaan, että samalla sisältäni kumpuaa jokin suru ja kiukku. Kaikki lapsemme eivät ole saaneet samoja ventovieraiden huokauksia, vaikka kaikki lapsemme ovat saaneet kylpeä samassa varauksettomassa läheisten ihailussa. Yhdellä tytöistämme oli ensimmäisten vuosien ajan ns. mansikkaluomi toisessa silmäkulmassaan. Kaupungilla liikkuessamme kuulimme kauhisteluja: ”ai kauheeta, mikäs sillä tohon on käynyt?”, ”onpa hurjan näköinen”. Opinkin uusissa tilanteissa nopeasti kertomaan että kyseessä on vain mansikkaluomi, eikä lapsella ole mitään hätää ja se haalistuu siitä vähitellen lapsen kasvaessa. Niin kuin on haalistunutkin. Hassua oli myös huomata, kuinka oma silmä ei peukalonpään kokoista, kirkkaan punaista mansikkaluomea huomannut. Näin vain oman lapseni.  Tytölle itselleen kerroimme sen olevan hieno merkki siitä, miten erityinen ja ihana hän on. Ehkä menimmekin sen kanssa hiukan turhan pitkälle sen pelossa, että se harmittaisi lasta itseään, sillä jossain vaiheessa toinen isoista siskoista itki sitä, ettei hänellä ole mansikkaluomea. Vaikka kyseessä oli täysin harmiton ja muutamassa vuodessa lähes täysin haalistunut syntymämerkki, lapsen poikkeava ulkonäkö sai leijonaemon sisälläni heräämään. Tunsin erityisen suurta suojelun ja rakastamisen tarvetta häntä kohtaan. Minä rakastan sinua juuri tuollaisena. Minulle sinä olet täydellinen juuri tuollaisena ja olet erityinen. 

Koska minulla ei ole kokemusta poikalasten kasvattamisesta, en tiedä, eroaako poikien tai tyttöjen kasvattaminen oikeasti toisistaan. Voi olla että ei. Naisena annan kuitenkin lapsilleni heidän elämänsä vahvimman naisen mallin. Olen kiitollinen lastemme kummeista, ja siitä, että tyttöjen ympärillä on paljon erilaisia naisen malleja jakamassa tehtävää kanssani. Koska opimme usein paremmin malleista ja teoista, kuin ohjeista ja sanoista, toivoisin kykeneväni elämään itse kuten opetan. Hyväksymään itseni juuri tällaisena. Jotta tytöt voisivat esimerkistäni oppia mallin armeliaisuudesta itseä kohtaan, niin ulkonäköpaineiden kuin elämän muidenkin osa-alueiden osalta. Jotta jokainen lapsistani olisi rohkeasti juuri sellainen ihminen, joksi hänet on luotu. Ehkä ensimmäinen askel tällä matkalla on hyväksyä itsessäni se, etten voi tässäkään asiassa onnistua täydellisesti, voin vain tehdä parhaani. Ja se riittää.