Kyllä mieskin voi olla presidentti
Taivaalla loisti kirkas täysikuu. Ihastellessamme ihmeellisen hienoa kuuta tuumasin lapsille: ”miettikää, että ihminen on oikeasti käynyt tuolla kuussa”. Keskustelu eteni nopeasti pohdintaan siitä, miten avaruudessa nukutaan ja syödään, kunnes esikoinen kysyi: ”mut äiti, mitä kaikkea meidän sitten pitää pakata mukaan kun me mennään sinne?”. Lapsi ei ymmärtänyt mikä minua niin kovasti hänen kysymyksessään nauratti. Siitä huolimatta, että olemme lukeneet melko paljon avaruusaiheisia kirjoja, lapsille oli näköjään muodostunut kuitenkin sellainen kuva, että kuu voisi olla perheiden lomakohde siinä missä mikä tahansa maa, jonne lennetään lentokoneella. Kerroin, että vielä ei ole ihan tavallista, että avaruuteen mennään lomalle, vaan jos haluaa avaruuteen, pitää opiskella astronautiksi. Samalla havahduin siihen, miten nerokkaan ennakkoluulottomia lapset ovat. Lapselle se, että ihminen on käynyt kuussa, on yhtä uusi ja ihmeellinen – tai toisaalta luonnollinen ja tavallinen – asia, kuin se, että itse lensimme lentokoneella Amerikkaan. Eikä vastaukseni siitä, että pitäisi opiskella astronautiksi, jos haluaa avaruuteen, edes ollut totta; kun esikoisemme on aikuinen, voi olla ihan tavallista, että kuussa käydään lomalennolla.
Viime viikolla mediassa nostettiin esiin Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille -kirja (S&S, 2017), jossa iltasadun muodossa kerrotaan oikeiden naisten tarinoita ympäri maailmaa. Nostoon liittyen Päivi Ala-Risku kirjoitti Helsingin Sanomissa kuluneen viikon kolumnissaan , että ”on typerää sanoa pienille lapsille, että ”tytöstäkin voi tulla pääministeri”. Ala-Risku kritisoi kolumnissa kirjaa siitä, että se lähtee epätasa-arvon lähtökohdasta: ”olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä”, kirjassa lukee. Ala-Risku kirjoittaa: ”pienellä lapsella ei vielä ole tietoa siitä, että joku jossain tosiaan ajattelee niin hupsusti, että naiset eivät ole kovin hyviä pääministereinä tai miehet sairaanhoitajina” ja kysyy: ”pitääkö tätä tietoa hieroa heidän naamaansa?”.
Ala-Riskun pointtina kolumnissa oli ymmärtääkseni tuoda esiin sanojen merkitys maailmankuvan muokkaajana. Hyvää tarkoittava tsemppaus voi Ala-Riskun mielestä kääntyä itseään vastaan, jos sen myötä lapsille siirretään ”omaa ikävää todellisuuttamme”. Kolumnissa Ala-Risku tekee mielestäni ansiokkaan huomion, jonka raflaava kolumnin otsikko hieman sivuuttaa. Ongelma ei ole siinä, että lapsille sanotaan ääneen se, että tytöistä voi tulla mitä vain, vaan siinä, miten se sanotaan. Jos sanomme, että ”myös tytöstä voi tulla pääministeri” tai että ”kyllä tytöistäkin voi tulla astronautteja”, viestit sisältävät virheellisen informaation siitä, että ensisijaisesti pojista voi tulla pääministereitä ja astronautteja.
Mieheni ja isommat tyttömme kohtasivat taannoin naisen, joka osasi erityisen hyvin tyttöjen näköalojen avartamisen siirtämättä ummehtuneita uskomuksia eteenpäin. Mieheni oli vienyt isot tytöt katsomaan hävittäjälentäjien taitolentonäytöstä, kun hississä lentonäytöksen jälkeen tuntematon nainen oli kysynyt tytöiltämme, olivatko he tykänneet näytöksestä. Tyttöjen nyökyteltyä myöntävästi nainen oli kysynyt: ”olisiko teistä kiva tulla isona lentäjäksi?” ja todennut vielä lopuksi: ”teistä voi tulla isona ihan mitä vain”. Fiilistelen vieläkin tämän tuntemattoman naisen viisaita sanoja. Ilahtuneena olen arkisissa tilanteissa huomannut monen vanhemman löytäneen hyviä sanavalintoja viestimään tytöille rajattomista mahdollisuuksista, ja yrittänyt ottaa mallia.
Olin itse juuri täyttämässä 11 vuotta, kun Tarja Halonen astui presidentin virkaan ja odotin viimeisilläni esikoistamme hänen viimeisen presidenttikautensa päättyessä. Kasvoin pitämään naispresidenttiyttä tavallisena asiana, mutta toisaalta ymmärsin maailmasta jo sen verran, että olin myös ylpeä Suomen ensimmäisestä naispresidentistä. Kerrotaan, että 2000-luvun alussa syntyneet lapset ovat kasvaneet pitämään naispresidenttiyttä standardina ja ihmetelleet, voiko mieskin olla presidentti. Kuten aikaisemminkin blogissani olen kirjoittanut, on hämmästyttävää, miten nopeasti lapset tekevät yleistyksiä ympärillään havaitsemistaan yksittäisistä asioista. Esikuvat ja roolimallit ovatkin nähdäkseni avainasemassa siinä, millaisena lapset oppivat maailmaa hahmottamaan. Siksi Iltasatuja kapinallisille tytöille on mielestäni tervetullut raikas tuulahdus, johon tutustun mielelläni itsekin lähemmin. Vinkkinä voin suositella omasta hyllystäni löytyvää (myös kolmen tytön äidin) Jenni Pääskysaaren kirjaa ”Tyttö sinä olet…” (Otava, 2017) joka esittelee monipuolisesti erilaisia naisen malleja ja lähtee siitä lähtökohdasta, että tyttö voi olla mitä vain.
Ajattelen, että on syytä pohtia tarkasti sitä, millä kärjellä lapsia kannustetaan tavoittelemaan unelmia ilman rajoja. Viestinkö lapsille ensisijaisesti epäkohdista ja ummehtuneista uskomuksista, vai teenkö arjen pienillä teoilla ja sanavalinnoilla hiljaista työtä sen eteen, että he uskovat, että todellakin kaikki on mahdollista? Toisaalta esimerkiksi suomenkielen mies-loppuiset ammattinimikkeet aiheuttavat väistämättä sen, että lapsille on sanottava ääneen, että esimerkiksi sana palomies on vähän hassu, koska myös nainen voi olla palomies.
Täysikuun möllöttäessä taivaalla esikoinen hyppeli kävellessämme rattaiden vierellä ja tuumaili: ”Astronauttien pitää olla tosi teknisiä. Lego Friendsin Olivia on tosi tekninen.” Pääsenköhän joskus vielä oman lapseni kyydillä lomalennolle Kuuhun?