Luopumalla eteenpäin
Tiedättekö, kuinka sitä joskus muodostaa jotenkin erityisen suhteen joihinkin esineisiin? Kuinka tavarasta joskus tulee itselle paljon muutakin kuin vain pelkkä tavara? Kuinka kirpputorille tavaroita hinnoitellessasi huomaat, ettet voikaan laittaa hintalappua niille muistoille, joita sinulla itselläsi niihin liittyy?
Luulen, että lastenvaunut ovat monelle perheelle paljon muutakin kuin pelkät vauvan tai lapsen kuskaamisen väline. Vaunujen hankkimiseen kiteytyy monesti koko vauvan odotus ja kun kärryt ensimmäistä kertaa rullataan kotiin, tuntuu vauvan tulo taas hieman konkreettisemmalta. ”Tuossa se kohta tuhisee päiväunillaan”.
En edes muista, kuinka monet vaunut meidän perheessämme on pyörähtänyt. On ollut Brioa, Teutoniaa, Mountain Buggya, Phil&Tedsiä, CitySelectiä, ja vaikka mitä. Kahden alle kaksivuotiaan kanssa ehdimme kokeilla muutamiakin eri tuplarattaita ja lasten kasvettua taas vaihdoimme ”yksöisrattaisiin”.
Kun aloimme vähitellen luottaa siihen, että perheeseemme todella on tulossa kovasti toivottu kolmas lapsi, ja päätimme, että viettäisin vauvavuoden kotona kaikkien kolmen lapsen kanssa, päätimme, että tällä kertaa hankimme kerralla rattaat, joiden tiedämme palvelevan tarpeitamme ja tuovan helpotusta lasten kanssa kaupungilla liikkumiseen. Bugaboon Donkeyt olivat täydellinen vastaus tarpeisiimme.
Pitkien kaupungilla vietettyjen päivien jälkeen väsyneet lapset sai kaikki kyytiin penkillä varustetun istumalaudan ansiosta ja mukiteline toi väsyneen äidin arkeen luksusta.
Vähitellen aloin kuitenkin huomata, että käytin rattaita yhä useammin monona, vain yhdellä istuimella, kun isommat lapset olivat yhtäkkiä kasvaneet ja reipastuneet kävelemään pitkiäkin matkoja. Kevään tultua yhä useammin isot tytöt liikkuivat myös pyörillä vähentäen tarvetta tuplarattaille entisestään.
Samaan aikaan ajatuksemme muutosta kehyskuntaan alkoi myös vähitellen kypsyä ja muuttua haaveista konkretiaksi. Kun päätös muutosta oli tehty, samalla tuntui luontevalta luopua kaupunkielämän helpottamiseksi hankituista rattaista.
Unelmieni lastenvaunut, joihin kiteytyi haave kolmannesta lapsesta ja ihana vuosi kaupungin sykkeessä lasten kanssa, pääsisivät palvelemaan seuraavaa perhettä. Vaikka luopuminen olikin haikeaa, tuntui myös hyvältä ajatus elämän eteenpäin menemisestä.
Katsellessani isompia tyttöjä heidän työnnellessään pikkupikkusiskoa tämän uusissa (vanhoissa) rattaissa, läikähtää sisälläni taas uudenlainen onni. Miten ihanaa, että lapset kasvavat ja isommat lapset ovat jo näin isoja! Miten ihanaa olikaan aika pienten taaperoiden kanssa, mutta miten ihanaa onkaan myös se, että he kasvavat.
Luopuminen taitaakin olla elämässä usein edellytyksenä muutokselle ja eteenpäin menemiselle.
Joskus tulee aika katsoa mennyttä kiitollisuudella ja kääntää katse kohti tulevaa. Eikä tässä haikeudessa lopulta itselleni ole kysymys vaunuista luopumisesta, vaan kaikesta siitä, mitä elämä täällä Helsingin kantakaupungin kupeessa on viimeiset vuodet olleet.
Vuodet täällä ovat muovanneet meidän perheestä sen, mitä nyt olemme, ja Helsinki sekä erityisesti nykyinen alue pihayhteisöineen tulee aina olemaan erityinen ja rakas osa perheemme historiaa. Nyt on kuitenkin tullut aika pakata muuttolaatikot ja suunnata katse kohti tulevaa elämän rakentamista lapsuuteni kotikaupungissa.
