Lasten halloween-asut ja kulttuurinen appropriaatio
Selasin Facebook-feediäni ja huomasin paikallisessa kierrätysryhmässä jonkun vanhemman myyvän Disneyn Alladin -leffasta tutun Jasminen asua. ”Jono!”, huikkasin heti kuvan alle, sillä lapsemme rakastavat roolivaateleikkejä ja ajattelin että olisi kiva idea täydentää roolivaatevarastoa myös yhden lasten lempiprinsessan puvulla. Odotellessani sitä, siirtyisikö asu minulle jonossa, ehdin pohtia aikomaani heräteostosta useampaan otteeseen ja useammalta eri kantilta. Yksi näkökulma, johon havahduin, oli kulttuurinen appropriaatio, eli ehkä tutummin kulttuurinen omiminen, haltuunotto tai anastaminen.
Kulttuurisella appropriaatiolla tarkoitetaan yksinkertaistetusti toisen kulttuurin elementtien käyttämistä. Juridisesti kysymys on mielestäni myös mielenkiintoinen. Kenelle kultuuri kuuluu? Kuka sen omistaa? Fordhamin yliopiston professori Susan Scafidi on määritellyt kultuurisen appropriaation kirjassaan ”Who Owns Culture? Appropriation and Authenticity in American Law” vapaasti suomennettuna seuraavasti: kulttuurinen appropriaatio on ”immateriaalioikeuksien, perinnetietouden, kultuuristen ilmaisujen tai elementtien ottamista toisen kulttuurista ilman lupaa sisältäen esimerkiksi toisen kulttuurin tanssin, pukeutumisen, musiikin, kielen, kansanperinteen, ruokakulttuurin, perinnehoitojen ja uskonnollisten symbolien lainaamisen.”
Kautta historian kulttuurit ovat eläneet vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja lainanneet elementtejä toisiltaan. Kulttuurisesta appropriaatiosta käytävässä keskustelussa saatetaankin kysyä, mitä väärää tässä kautta historian eri puolilla maailmaa tapahtuneessa ilmiössä on, ja miksi me emme saisi sitä toteuttaa. Vastaus löytyy yhteiskuntamme monimutkaisista valtarakenteista. Kultuurinen appropriaatio on Scafidin mukaan erityisen haitallista silloin, kun elementtejä otetaan vähemmistöryhmältä, jota on sorrettu tai muulla tavalla hyväksikäytetty tai silloin, kun kultuurisen omimisen kohde on erityisen herkkä, kuten pyhät esineet.
Olennaista kulttuuriseen omimiseen liittyvässä keskustelussa on tiedostaa oma asemansa keskustelunkävijänä. Tärkeää on myös huomata, että kulttuurisen omimisen määrittävät ne ihmiset, jotka tulevat omitusta kulttuurista, eivätkä enemmistön edustajat. Toimittaja ja Ruskeat tytöt -blogin perustaja Koko Hubara ja nykykulttuurin tutkimuksen dosentti Tuija Saresma keskustelevat Koneen säätiön Rohkeus-blogissa kulttuurisen omimisen teemasta, ja Hubara kiteyttää blogitekstissä mielestäni hyvin sen, mistä lähtökohdista kysymystä tulisi tarkastella: ”Itse ajattelen niin päin, että jotta rasismikeskustelussa ja kulttuurisen omimisen tunnustamisessa päästäisiin eteenpäin, meidän on alettava ymmärtää valkoisuus ja valkoinen ylivalta normeina, jotka täytyy purkaa. Meidän on nähtävä, että valkoisuus on samalla tavalla etnisyyttä kuin muutkin, ettei se ole mikään näkymätön asia, jolla ei ole merkitystä sosiaalisissa konstruktioissa. Aivan samalla tavalla kuin tunnustamme käsitteen ”male gaze”, meidän on tunnustettava käsite ”white gaze”.”
Ehkäpä juuri siksi, että itse edustan etuoikeutettua, tervettä ja taloudellisesti hyvin toimeentulevaa valkoista cis-heteronaista, kulttuurinen appropriaatio tuntuu minusta aiheena vaikealta. Miten minä valkoisena etuoikeutettuna naisena osaisin kasvattaa omat valkoiset etuoikeutetut lapseni siten, etten vahvistaisi stereotypioita ja rodullistamisen prosesseja? Haluan opettaa lapseni arvostamaan kulttuurien monimuotoisuutta, mutta miten osaisin tehdä sen vahvistamatta stereotypioita? Haluan avata lasteni silmät heidän etuoikeutetulle asemalleen ja opettaa heidät esimerkilläni antamaan omastaan vähempiosaisille, mutta miten osaisin tehdä sen valkoisten ylivalta-asemaa vahvistamatta?
Vanhempana en ole yksin pohdintojeni kanssa. Jenkeissä etenkin näin Halloweenin alla kulttuurinen appropriaatio tuntuu olevan puhuttava aihe lasten naamiaisasuja valittaessa. Sachi Ferisin kirjoitus Raceconscious.orgissa levisi viraaliksi Facebookissa ja esimerkiksi New York Post kirjoitti aiheesta viime viikolla. Ferisin viisivuotias tytär olisi halunnut pukeutua Halloweenina Disneyn vuonna 2016 julkaistun animaatioelokuvan Vaiana (engl. Moana) päähenkilöksi. Itse en leffaa ole nähnyt, mutta Leffatykin mukaan ”Vaiana tai Moana sijoittuu Tyynenmeren polynesialaisten heimojen asuttamaan saaristoon. Tarinan päähenkilö on Vaiana (Auli’i Cravalho), heimoprinsessa, joka unelmoi jostain tylsää kotisaarta paljon suuremmasta seikkailusta. Kun heimoa uhkaa nälkäkuolema, päättää Moana lähteä saarelta, etsiä käsiinsä legendaarisen puolijumalan ja sankarin nimeltä Maui (Dwayne Johnson) sekä pelastaa kotikylänsä tuholta.”
Feris pelkäsi tyttärensä pukeutumisen Moanaksi olevan kulttuurista appropriaatiota, mutta koki vaihtoehdoksi tarjoamansa Frozen -elokuvan Elsaksi pukemisen myöskin vaikeana, sillä Elsa edustaa puolestaan kyseenalaista valkoisen naisen kauneusihannetta. Ymmärrän Ferisin pohdinnat äitinä erittäin hyvin. Toisaalta asuvalintaan liittyvät pohdinnat tarjosivat Ferisille hyvän tilaisuuden keskustella toisten kulttuurien kunnioittamisesta lapsensa kanssa. Feris kirjoittaa kertoneensa tyttärelleen, että ”Elsa is an imaginary or made-up character. Moana is based on real history and a real group of people…if we are going to dress up a real person, we have to make sure we are doing it in a way that is respectful. Otherwise, it is like we are making fun of someone else’s culture”. Feris näkeekin mielestäni asian ytimeen. Käsittääkseni olennaista on juuri se, että elementtien lainaaminen toisesta kulttuurista tehdään alkuperäistä kunnioittavalla tavalla. Perehdytään oikeasti asiaan ja sen merkitykseen ja tiedostetaan se näkökulma, josta itse asiaa katsotaan.
Vaikka itse rakastin lapsena Jasmine ja Esmeralda -leikkejä, esitin joulun alla muriaanien kuningasta naama mustaksi maalattuna ja lauloin ysiluokan itsenäisyyspäivän musikaalissa saamelaisen, korvakuulolta opetellun joikun asussa, joka jotenkuten musikaalityöryhmän mielestä muistutti saamelaisasua, eikä niissä silloin nähty mitään väärää, on minun päivitettävä itseni vuoteen 2017 tältä osin. Minun on opeteltava antamaan lapsilleni kulttuurikasvatusta arvostavalla tavalla, joka ei vahvista stereotypioita, vaan opettaa lapset aidosti arvostamaan erilaisuutta ja näkemään oman asemansa kulttuurien kentällä. Koen tehtävän haastavana, mutta nöyränä opettelen tilanne kerrallaan tunnistamaan tilanteita, joissa voin tarkastella toimintatapojani kriittisesti ja opetella uudenlaisiin toimintamalleihin. Olen asiassa vasta matkan alussa, mutta voin tehdä pieniä asioita asian eteen jo tänään. Kuten jättää väliin Jasmine -asun ostamisen. Vaihtoehtoisten prinsessa-asujen säilyttäminen kaapissa onkin sitten taas jo toinen tarina…
Lopuksi suosittelen lämpimästi lukemaan vielä Redbook Editorsin jutun aiheesta. Jutun ydin tiivistyy tähän: ”It’s important to align with, and stand up for, people of color and minorities, and a key part of that is showing respect for their cultures. To pretend to be a racial, ethnic, or religious minority when you’re not makes light of their history — and reinforces a deeply problematic power dynamic, wherein white people use, then discard, pieces of cultures they’ve subjugated for centuries just because they can.”– ”A Halloween costume is a small, easy way to introduce these issues in a way that a child’s yet-to-be-fully-brain can process. This isn’t about putting a damper on your kid’s creativity; it’s about exercising sensitivity towards anyone who doesn’t get to choose how the world at large sizes them up. Whether or not your kids get that is up to you”