Kotivanhemmuudesta vahvuuksia työelämään

Meillä on ollut matkassa valtavasti onnea, kun kaikki kolme lastamme ovat syntyneet terveinä ja keskimmäisen koliikkia lukuun ottamatta olemme säästyneet suuremmilta terveyspulmilta. Etenkin koliikkivauvan jälkeen perustyytyväisen ja -terveen vauvan kanssa koenkin, että energiaa ja voimia on jäänyt äitiyslomalla myös työminäni miettimiseen. Olen pohtinut paljon sitä, miten voisin huolehtia ammattiosaamisestani äitiyslomani aikana. Uskon, että moni kotona lasten kanssa oleva vanhempi pohtii samoja kysymyksiä. 

Aikaisempien äitiyslomieni aikana olen tehnyt opintojani ja nytkin haaveilen erään minua kovasti kiinnostavan opintokokonaisuuden suorittamisesta. Pyrin seuraamaan alani uutisia säännöllisesti ja selaan ainakin pääpiirteittäin alani ajankohtaisjulkaisun läpi aina sen ilmestyessä. Olen pyöritellyt mielessäni myös erilaisia muita ideoita osaamiseni kehittämisen suhteen, mutta kolmen kokonaan kotihoidossa olevan lapsen ohella haasteita matkalla riittää… Ehkäpä palaan tähän projektiin ja näihin ideoihin myöhemmin blogissani.

Toistaiseksi osaamiseni kehittäminen onkin painottunut substanssipuolen sijasta melko vahvasti muunlaisen osaamisen vahvistamiseen…. Olen esimerkiksi päässyt hiomaan myynti- ja markkinointitaitojani tarjoillessani lapsilleni erilaisia kokkaamiani pöperöitä ja innostaessani heitä vaikkapa siivoamaan huoneensa. Olen päässyt huomaamaan esimerkiksi miten valtava vaikutusero on sanoilla ”joudut” ja ”saat”. Esimerkiksi: ”teistä on tullut nyt niin taitavia ja isoja tyttöjä, että te saatte nyt teidän huoneeseen ihan ikioman roskakorin! Eikö olekin ihan mieletöntä! Nyt saatte ihan itse kerätä teidän kaikki askarteluroskat, kun silppuatte niitä ympäri huonetta!” Ja lapset hyppivät riemusta ja keräävät roskia kilpaa.

 

Lapsiperhearjen pyörittäminen vahvistaa nähdäkseni myös kenen tahansa organisointitaitoja, priorisointikykyä ja taitoa luovia yllättävissäkin tilanteissa.  Vanhemmuuden kautta moni myös tutustuu itseensä aiempaa syvemmin, ja uskon hyvän itsetuntemuksen oevan varmasti hyväksi missä tahansa sosiaalisessa yhteisössä. Se taito, jota itse olen päässyt harjoittelemaan vuosien varrella ylivoimaisesti eniten vanhemmuuden kautta, on paineensietokyky. Otetaanpa esimerkiksi vaikka tämänpäiväinen insidentti.

Ajoin iltapäivällä upeaa syysaurinkoa vasten moottoritiellä sataa kahtakymppiä matkalla kotiin ystäväni luota noin sadan kilometrin päästä meiltä, kun takapenkiltä kuului: ”äiti, mulla on vähän paha olo”. Olin antanut isompien lasten katsoa puhelimestani matkalla ohjelmia, kun pelkäsin heidän nukahtavan autoon, jolloin peli järkevään aikaan nukkumaan menemisen osalta olisi menetetty. Neuvoin lasta laittamaan ohjelman pois ja katselemaan ulos ikkunasta hetken, sillä arvasin että kylässä syödyt herkut yhdistettynä mutkaiseen matkaan (kyllä, olin taas vähän harhaillut matkalla ja menin motarille vasta Mäntsälässä….) ja ohjelmaan olivat huono yhdistelmä satunnaisesta matkapahoinvoinnista kärsivälle lapselle.

Ehdin aloittaa kysymyksen ”tuntuuko, että sua ok…” kun oli jo myöhäistä. Kolme lasta takapenkillä, minä ainoa aikuinen matkassa, 120 km/h mittarissa rauhoittelin yltä päältä oskennuksella kuorrutettua lasta samalla kun koitin kuumeisesti miettiä mitä tekisin, oksennuksen hajun täyttäessä kartanovolvomme jokaisen nurkan. Onneksi hoksasin, että parin liittymän päästä pääsisin ajamaan siskoni pihaan, vaikka he itse eivät olleet kotona. Autossa ei tietenkään ollut isommille lapsille vaihtovaatteita, joten sain laittaa kaiken luovuuteni peliin. Löysin pari huopaa siskoni terassilta, hanskat ja kaveriltani saamani imetysmekon auton takakontista, vettä, muovipusseja, talouspaperia ja käsidesiä. ”Näillä mennään”, ajattelin. ”I can do this” vakuutin itselleni, käärin hihat ja ryhdyin hommiin.

Vuorasin auton etupenkin huovalla, pujottelin lapsen likaisista vaatteistaan ja laitoin hänen tukkansa pompulalle, sujautin hänen ylleen imetysmekon ja kääräisin hänet toiseen vilttiin. Tein lapselle lämpimän pesän auton etupenkille, jossa hän voisi odotella, että saisin takapenkin sotkun siivottua. Auton lattiamaton huuhtelin vesipullon vedellä. Samassa vauva rupesi huutamaan nälkäänsä ja toinen lapsi kiipeilemään ympäriinsä laatttakuorrutteen saaneessa autossa. Käsipesu käsidesillä, vauvan ja säikähtäneen isomman lapsen rauhoittelua, toisen isomman lapsen aktivointia ja lisävahinkojen ennaltaehkäisyä, positiivisen hengen luomista. Takakontista löysin vielä auton tekstiilipesuaineen, jolla sain kankaita hieman putsattua. Kiitos nahkapenkkien, myös istuinosa oli helppo puhdistaa.

Pian taas istuimme autossa Risto Räppääjää laulellen, lapsi imetysmekossani ja pyykkisäkki takakontissa matkalla kohti kotia. Kun lapsi jo voi paremmin ja aloin varmistua siitä, että kyse tuskin oli vatsataudista, alkoi jo vähän hymyilyttää. Tuumailin samalla, että kyllä ihan tämä perusarki perheenäitinä kasvattaa yhtä sun toista ominaisuutta, josta on hyötyä työelämässäkin. Kuten vaikkapa nyt paineensietokyky ja positiivisen ryhmähengen luominen. Tämänpäiväinen oksennusepisodi ei nimittäin suinkaan ollut ainoa tilanne näiden vajaan kuuden äitivuoteni aikana, jolloin selviytymistaidot ovat joutuneet testiin. Jokainen teistä äideistä ja isistä ja lapsiperhe-elämää sivustakin seuranneista varmasti tietää, että tällaisia tilanteitahan se arki on täynnä. (Älkääkä pliis vaan kertoko, että vain meidän elämä on välillä kuin suoraan jostain huonosta tragikomediasta!).

Lapsiperheessä yllätyksiä ei totisesti puutu ja vanhempana sitä saa laittaa itsensä monesti täysillä likoon selvitäkseen mitä kummallisimmista tilanteista, joissa ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Sen lisäksi että kotona lapsia hoitaessa on mahdollisuus ladata uutta tarmoa ammennettavaksi työelämässä, uskon, että kotiäidit ja -isät kehittävät huomaamattaan runsaasti sellaista osaamista, jonka voi hyvin valjastaa vahvuudeksi myös työelämässä.

Olisipa mielenkiintoista kuulla, miten te muut näette perhevapaiden kehittäneen teitä työntekijöinä? Hyödynsitkö perhevapaita tietoisesti osaamisesi kehittämiseen ja jos hyödynsit, miten toteutit sen?

Virkistävää viikonvaihdetta!

Ja ps. Note to self: huolehdi, että auton takakontissa on aina vettä, talouspaperia, muovipusseja ja käsidesiä. Ja vaihtovaatetta joka koossa….

Perhe Vanhemmuus Työ Ajattelin tänään

Pikku naisia kaupungilla: Rohkeutta Seikkailupuisto Korkeesta

Vuosi sitten kesällä järjestin mieheni kolmekymppisten kunniaksi meille kahdelle seikkailupäivän täynnä yllätyksiä. Vietyämme lapset hoitoon suuntasimme aloittamaan päivän Mustikkamaalla sijaitsevasta seikkailupuisto Korkeesta. Puiden latvoissa köysiseikkailupuiston radalla loikkiessamme huomasimme samalla, miten kivalta alempana oleva lasten rata näytti ja päätimme tuoda myös lapset jonakin päivänä köysiradalle seikkailemaan.

Lokakuisen syysauringon antaessa sunnuntaiaamuna parastaan päätimmekin vihdoin suunnata innokkaiden pikkukiipelijöidemme kanssa kohti Mustikkamaata. 

IMG_6224.jpg

Vuonna 2014 perustetussa Mustikkamaan seikkailupuistossa on kymmenen aikuisten ja kolme lasten rataa, joista tehtäviä löytyy Korkeen nettisivujen mukaan yli sata. Lasten seikkailurataa suositellaan 90-140 -senttisille lapsille, ja radat olivatkin juuri täydellisiä kolme- ja viisivuotiaille lapsillemme. 

IMG_6339.jpg

Maksettuamme seikkailun lapset saivat rannekkeet sekä kiipeilyvarusteet. Turvavaljaissaan ja kypärissään lapset kikattivat, että he näyttävät mielestään minioneilta. Kieltämättä niiltähän he vähän näyttivätkin, pienet kypäräpäiset viipottajat yhteneväisissä vermeissään.

IMG_6346.jpg

Molemmat isoista tytöistämme ovat innokkaita ja taitavia kiipeilijöitä ja välillä leikkipuistossa omaa päätäni huimaa, miten korkealle he rohkenevat kiivetä. Olikin virkistävää vaihtelua seurata lasten kiipeilyä ilman jatkuvia sydämentykytyksiä, kun saattoi luottaa turvavaljaiden kannattelevan lapsia, vaikka ote lipeäisikin. Tilanne ja varusteiden kanssa kiipeily oli kuitenkin lapsille uusi tilanne ja etenkin alkuun aikuisten rohkaisu ja tuki oli tarpeen. 

IMG_6349.jpg

IMG_6367.jpg

Vähitellen varmuus kuitenkin kasvoi ja jälleen kerran hämmästelimme lasten nopeaa oppimiskykyä. Oli mahtavaa nähdä lasten into ja onnistumisen riemu. ”Mä uskalsin!”, ”näitkö, miten mä onnistuin siinä?!”, ”kato! Mä selvitin tän!”. Mietinkin, miten tärkeitä ovatkaan lasten itsetunnon kehittymiselle hetket, joissa he pääsevät haastamaan ja ylittämään itsensä. Mietin myös sitä, miten erityisesti liikunta tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden opetella epävarmuuden sietämistä, rohkaistumista ja itsensä voittamista.

IMG_6376.jpg

IMG_6378.jpg

Iloitsessani lasten kanssa heidän onnistumisistaan huomasin kehuvani heitä: ”vau, olitpa sä rohkea!”. Samalla sain nähdä, mikä säihke tyttöjen silmiin syttyi, kun he saivat kokemuksia pelon yli pääsemisestä, heittäytymisestä (kirjaimellisesti!), ja rohkaistumisesta. Saman ilmiön olen huomannut vuosien varrella lasten rohkaistuessa vähitellen itsenäisemmiksi omissa harrastuksissaan. Pelon ja jännityksen yli pääseminen kokemukseni mukaan vaikuttaa vahvasti itsetuntoon. 

Lasten leikkiessä Tarzania liukuessaan köysivaijereiden varassa, pohdin, mikä rooli rohkeudella on tyttöjen elämässä. Itse ajattelen, että rohkeus on itsevarmuutta ja -luottamusta. Rohkeutta on seistä omien arvojen takana, tarvittaessa myös vastavirtaan kulkeminen, sekä kyky myöntää tehneensä väärin. Rohkeutta on myöntää tarvitsevansa apua, tukea, hellyttä ja lohdutusta. Rohkeutta on pyytää anteeksi silloin, kun on tehnyt väärin. Rohkeutta on vastaanottaa kriittinen palaute, mutta myös olla kuuntelematta lannistavia ääniä, oli se ääni sitten oma tai jonkun toisen. Rohkeus on iloista heittäytymistä, raudanlujaa vahvuutta, päättäväisyyttä ja myös uskallusta inhimilliseen aitouteen.

IMG_6405.jpg

IMG_6411.jpg

Tiede-lehden artikkelissa Mistä on tytöt ja pojat tehty Helsingin yliopiston kansantieteilijä Pia Olsson kertoo, että viime vuosisadan alkupuolella oli valtava ero siinä, mikä katsottiin tytölle ja pojalle soveliaaksi käytökseksi. Olssonin mukaan naiseksi kasvamisessa ja kasvattamisessa tärkeimpiin asioihin lukeutui siveys. Artikkelin mukaan tytöt eivät saaneet osoittaa suuttumustaan, irvistely oli sallittua ainoastaan pojille eikä tytön sopinut esimerkiksi nauraa paljon. Kovaäänistä kikattajaa pidettiin kevytkenkäisenä ja hyvän tytön tuli olla nöyrä, hiljainen ja kuuliainen. Hurjaa on, että Olssonin mukaan tämä koodisto heijastuu kasvatuksessa edelleen, vaikka hänen mukaansa tytöt ovat vapautuneet vanhoista kahleistaan poikia paremmin. 

Samassa Tiede-lehden artikkelissa viitataan myös Helsingin yliopiston tutkija Tiina Teräksen tekemiin havaintoihin, joiden mukaan ammattikasvattajat kiinnittävät huomiota poikien ruumiinkuntoon päiväkodista lähtien. Hänen mukaansa jo 3-5 -vuotiaita poikia kannustetaan olemaan rohkeita liikunnassa. 

IMG_6415.jpg

Koska ajattelen rohkeuden olevan monisyinen, vahvaan itsetuntoon olennaisesti liittyvä sisäinen tunne, ajattelen, että siksi olisi erityisen tärkeitä kannustaa myös tyttöjä rohkeuteen. Ajattelen, että koska me vanhemmat emme itse voi olla mukana suojelemassa lapsiamme heidän elämänsä eri vaiheissa, yksi parhaista välineistä, jonka voimme vanhempina yrittää heille turvaksi ja suojaksi antaa, on hyvä itsetunto. Äidin näkökulmasta rohkeuteen kannustamisessa on myös omat haasteensa. Miten sen osaisi tehdä niin, ettei toisaalta vaadi tytöiltä liikaa reippautta? Missä menee raja sopivan rohkeuteen kannustamisen ja lapsen luontaisen herkkyyden kunnioittamisen välillä?

IMG_6421.jpg

IMG_6434.jpg

Vaikka en ehkä tiedäkään, miten tasapaino rohkeuteen kasvattamisessa löydettäisiin, seikkailuradalla, upean ruskan keskellä perheen kanssa yhdessä vietetty parituntinen teki hyvää koko perheelle. Yhdessä nauraminen ja toisten onnistumisesta yhdessä iloitseminen hioo ja tiivistää perhettä aina vahvemmin tiimiksi. Sen huomasimme jo seikkaillessamme puiden latvoissa kahdestaan mieheni kanssa. En ihmettele tyttöjeni säihkyviä silmiä sen jälkeen, kun he olivat saaneet kokemuksia rohkaistumisesta ja itsensä voittamisesta, sillä muistan nuo fiilikset kahdenkeskiseltä seikkailuratareissultamme mieheni kanssa. Miten mahtavaa oli haastaa itsensä oman tärkeimmän tyypin kanssa, saada rohkaisua ja kannustusta. Ja miten mahtavalta tuntui seikkailun jälkeen tunne, että me teimme sen yhdessä, sinä näit kun en meinannut uskaltaa, ja autoit minut sen yli. 

Sitä samaa seikkailuahan tämä vanhemmuus ja parisuhdekin on. Välillä rohkeutta mennä yhdessä vastavirtaan, jännitystä uuden edessä, yhdessä esteiden ylittämistä, välillä päätä huimaavaa vaapaapudotuksen vauhtia ja ylävitosia välietapeilla. Me tehtiin se yhdessä. Me rohjettiin. Me selvittiin!

IMG_6236 (1).jpg

IMG_6304.jpg

Seikkailupuisto Korkee on auki vielä lokakuun ajan. Sisäänpääsy on lapsilta 12 €, aikuisilta 24 € ja maksuvälineenä käy myös liikuntasetelit.

Perhe Liikunta Lasten tyyli Suosittelen