Vuonna 1999, kun radioaallot soittivat kilpaa Ultra Bran Kaliforniaa ja oma ensimmäinen cd-soittimeni vuoroin Spice Girlsejä ja Backstreet Boysia, vanhempani ilmoittivat perheemme muuttavan Jenkkeihin. Näkisin Kalifornian ruosteiset kukkulat omin silmin. Vuosituhat vaihtuisi toisella puolella maapalloa.

Lentomatka oli jännittävä. Sinivartiset aterimet, Tax Freestä ostettu ääntä nauhoittava ja toistava kynä, vieressä istuvan keski-ikäisen miehen hengityksen haju ja miehen kasvava parransänki. Isän pitkä odottaminen lentokentän autovuokraamon pihalla auringon lämmössä, jollaista en koskaan ollut tuntenut. Auton renkaiden humina betonisella freewaylla. Ruosteiset kukkulat kadun päässä, josta tuli minulle yksi rakkaimmista. Banaanipuu etupihalla, kaktus ja sitruunapuu takapihalla. Auringon kuivaksi paahtama multa, sprinklereiden ääni etupihan nurmikolla. Maanjäristyksen murtama pihan tiilimuuri. Sisiliskon kipitys takapihan lasioven edestä. Olimme saapuneet uuteen kotiimme, jossa muodostaisin tulevaisuuttani ratkaisevasti ohjaavan unelman.

Vanhempani olivat vuokranneet perheellemme omakotitalon rauhalliselta yliopistokaupungin esikaupunkialueelta. Omia lapsia näin air bnb -aikakaudella kasvattavana ihailen vanhempieni rohkeutta muuttaa kolmen lapsen kanssa ulkomaille. Kun internetiin piti yhdistää mustavalkonäyttöisellä Windows 95 -pöytäkonehirvityksellä (muistatteko muuten vielä sen äänen kun modeemi yhdisti nettiin? Onneksi on Youtube, jonka avulla äänimuistoihin voi palata!) eikä Facebookiakaan ollut vielä 8 vuoteen, pidän totta puhuen pienenä ihmeenä sitä, että vanhempani olivat saaneet järjestettyä meille kodin ja lapsille koulupaikat. Mitenhän sitä itse onnistuisi samassa? 

No, oli kodin vuokrauksessa ja vuoden aikana muutenkin rehellisyyden nimissä kommelluksia, jotka lapsen silmissä lähinnä huvittivat ja tuntuivat hauskoilta seikkailuilta. Vitsit muuten, mikä taito vanhemmiltani saada asiat tuntumaan hauskoilta seikkailuilta! Nimittäin aikuiselle, lapsista vieraassa maassa ilman tukiverkkoa vastuussa oleville aikuisille, ne tuskin sitä ainakaan pelkästään olivat. Silti muistan, kuinka hassuille asioille nauraminen yhdisti perhettämme. Nauroimme esimerkiksi sille, että uuden kotimme jääkaappi oli täynnä pilaantunutta ruokaa saapuessamme pitkän muuttomatkan jälkeen jet lagista tokkuraisina. Ennen meitä talossa oli asunut vuokranantajamme äiti, eikä taloa ollut tyhjennetty kiinalaisrouvan jäämistöstä ennen kuin muutimme taloon asumaan. Kaapissa roikkuvaan kimonoon oli mielestäni ihana pukeutua! Kiinalaisrouvan pianolla säveltäen purin koti-ikävääni, jota oli vaikeaa pukea sanoiksi.

Aloitin viidennen luokan paikallisessa koulussa asuttuamme Kaliforniassa vasta muutaman päivän ajan. Viidesluokkalaisena olin ehtinyt jo parin vuoden ajan opiskella englantia, mutta arjen oikeat kommunikointitilanteet opiskelusta puhumattakaan tuottivat silti rutkasti haasteita. En ehkä koskaan unohda, kuinka hämmensin luokkakavereitani vastaamalla ”ummm, the sky?” kun aamulla kaverit moikkasivat minulle ”what’s up?”. Jälkikäteen ihmettelen itsekin lapsen kykyä omaksua uusia kieliä nopeasti. Jouluun mennessä puhuin kieltä sujuvasti ja paikalliset hämmästelivät sujuvaa kalifornian aksenttiani, jonka harmikseni olen kyllä sittemmin kadottanut, vaikka kielitaito edelleen onkin sujuva. Muistan, kuinka suunnattomasti ärsytti, kun äitini äänsi luvun kaksikymmentä ”twen-ti” ja korjasin häntä silmiäni pyöritellen, että ”äiti se on twe-ni eikä mikään twen-ti”. Muistan toisaalta senkin, kuinka itkin ikävääni ja sitä, että tuntui, etten osaa mitään enkä ymmärrä. Ensimmäiseksi englanninkieliseksi kirjakseni valikoitui kevyt, vasta ilmestynyt Harry Potter, jonka sinnikkäästi kahlasin läpi, vaikka puoliakaan siitä en ymmärtänyt. Jossain vaiheessa kulttuurishokki ja väsymys jatkuvaan uuden opetteluun kuitenkin vaihtuivat tunteeseen, että Kaliforniassa asuminen on parasta, mitä olen elämässäni kokenut.

Rakastuin palavasti amerikkalaiseen koulukulttuuriin kuuluvaan projektikeskeisyyteen, jossa löysin itsestäni puolen, jota en siihen asti suomalaisessa koulumaailmassa ollut päässyt löytämään. Sain uppoutua ottamaan selvää uusista asioista ja käyttää luovuuttani häpeilemättä. Uusien lähestymistapojen keksiminen projektien toteutuksessa oli jotakin, mihin kannustettiin ja josta sai olla rohkeasti ylpeä. Koin yksilöllisyyteen kannustavan kulttuurin vapauttavana. Myös kokemus siitä, miten minut (valkoihoisena, länsimaalaisena) maahanmuuttajana otettiin vastaan, on ollut tärkeä arvomaailmani muotoutumisessa. Ehkä itseäni koti-ikävältä suojatakaseni rupesinkin jossain vaiheessa ajattelemaan, että kaikki Suomessa on tyhmää. Koulu Suomessa on tyhmä ja tylsä, kun luokkaretkelle ei pääse NASAn tiedekeskukseen (se muuten oli siistiä, jos mikä! NASAn tutkimuskeskuksessa pääsin kokeilemaan painottomuutta, katsomaan avaruutta maailman yksillä suurimmista kaukoputkista ja rupesin haaveilemaan astronautin urasta), moottoritiet ovat vain kaksikaistaisia, ja suomalaiset ylipäätään nyt vain ovat… no, juntteja. Päätin, että muutan Kaliforniaan heti, kun täytän 18 vuotta. Maalasin mielessäni haaveen siitä, kuinka tapaan kaikkia Kalifornian-vuotemme ystäviä omien lasteni kanssa, ja mielikuvittelin vahvasti ”kotiin” palaamisen tunteen.

Pari kertaa 2000-luvun alussa kävinkin Kaliforniassa, ja toisen reissun teimme perheeni kanssa juuri täytettyäni 18. Sain ystävältäni Kaliforniaan viestin kirjoitusteni läpimenosta. Edessä oli iso kysymys siitä, mitä elämälläni haluaisin tehdä. Kalifornia tuntui sopivalta paikalta pohtia elämän isoja suuntaviivoja. Kaliforniassa olin jotenkin henkisesti kotona. Realismia kuitenkin oli, etten voinut toteuttaa lapsuuteni suurta haavetta Kaliforniaan muuttamisesta 18-vuotiaana. Päätin kuitenkin lähteä opiskelemaan ulkomaille, mutta pysytellä turvallisen lähellä vanhempia Euroopassa. Kukapa olisi arvannut, että unelmani perässä juokseminen johdattaisi minut lasteni isän, nykyisen aviomieheni luokse. 

19-vuotiaana, elämänjanoisena ja seikkailunnälkäisenä päättäväisenä naisena pakkasin laukkuihin pienen omaisuuteni pianoa lukuun ottamatta ja lähdin unelmani perään. Opiskelemaan ja näkemään maailmaa. Saman päivän iltana tapasin mieheni. Hänen oma unelmansa oli johtanut hänet samaan paikkaan kanssani. Omien unelmiemme rinnalle syntyi uusia, yhteisiä unelmia. Ja tässä sitä nyt ollaan. Aika moni unelma toteutuneena. 

Välillä poden suorastaan huonoa omatuntoa siitä, miten onnekas olen ollut. Olen saanut elämältä lahjoja, joita en ole ansainnut, ja jotka viime kädessä eivät ole olleet minusta riippuvaisia, vaan valtava etuoikeus. Kolme lasta ja rakastava, minulle täydellinen puoliso.

Monen toteutuneen unelmani eteen olen kuitenkin tehnyt valtavasti töitä. Epäonnistumiset ovat kaataneet maahan ja välillä mutalammikkoon on tehnyt mieli jäädä makaamaan, oikein kylpemään omassa huonoudessani ja elämän epäreiluudessa. Matkan varrella olen kuitenkin oppinut yhden tärkeän elämäntaidon; pyyhkimään lian ja mudan päältäni, suoristamaan selkäni ja nostamaan katseeni uudestaan ylöspäin. Kaikesta selviää. Yritetään uudestaan. Kyllä se vielä tästä. Periksi ei anneta. Sen haluaisin opettaa myös tytöilleni. Moka on lahja ja on rohkeaa uskaltaa epäonnistua. Uskon vakaasti, että epäonnistumisen pelko syö yrittämisen rohkeutta ja onnistumisen mahdollisuuksia.

Yksi vaikeimmista haasteista minulle vanhempana onkin opettaa lapsia sietämään pettymyksiä. On niin luonnollista vanhempana haluta suojella lasta pahalta mieleltä. Mutta miten muuten kuin kokemuksen kautta lapset voisivat oppia sietämään pettymyksiä ja kokoamaan pettymyksen jälkeen uskonsa siihen, että kyllä tämä vielä tästä. Miten sitä osaisi rakentaa lapsille sellaisen perusluottamuksen elämään, että elämä kantaa, vaikka elämä ei menisi oman käsikirjoituksen mukaan? 

Vuosi sitten olin tullut elämässä vaiheeseen, jossa koin tärkeäksi tehdä matkan tapaamaan itseäni ja omia unelmiani. Oli lähdettävä Kaliforniaan, paikkaan, jossa tiedän kuka olen ja mitä haluan. Missä kukaan tai mikään ympärilläni oleva ei aseta rajoituksia tai määrittele sitä, mitä minun pitäisi elämässä haluta. Se matka kannatti. Sain näyttää miehelleni ja isommille tytöillemme paikat, jotka ovat minulle niin tärkeitä. Kalifornia ei ole enää vain osa minua, vaan osa meitä. Osa meidän perheen tarinaa. Kalifornia oli juuri oikea paikka muodostaa uusia unelmia, joita seuraavaksi tavoitella.

Kalifornian matkasta 2- ja 4-vuotiaiden lasten kanssa sekä uusista unelmista myöhemmin lisää. Seuraathan Pikku naisia jo Facebookissa ja Instagramissa?