Olemme asuneet Helsingissä nyt noin kuuden vuoden ajan. Vikkoa ennen keskimmäisemme laskettua aikaa muutimme lähiöstä kantakaupunkiin haaveiltuamme urbaanista lapsiperhearjesta jo pidemmän aikaa. Asuimme aikaisemmin (kantakaupunkiin verrattuna) vehreällä alueella lähellä Fallkullan kotieläintilaa, ja teinkin esikoisemme kanssa usein vaunulenkkejä maatilan eläimiä katsomaan. Junamatka keskustaan taisi kestää 17 minuuttia. Silti jokin veti vielä lähemmäksi keskustaa. Ehkäpä se oli ikä – olin muuttaessamme 24-vuotias. Mukana taisi olla myös ripaus kapinaa; halua näyttää niille epäilijöille, jotka kauhistelivat nuoruuden ja elämän päättyvän lasten saamiseen, että täällä sitä eletään keskellä kaupunkia, juuri siellä missä kaikki tapahtuu! No, elämä ei päättynyt, vaan se sai uuden syvyyden ja merkityksen. Kaikella oli yhtäkkiä tarkoitus. Vaikka elämän keskeneräisyyden kanssa elämään oppimisessa on ollut matkan varrella työstämistä (ja on varmasti edelleenkin, sillä milloin elämä olisi valmis – ja tuleeko sitä tavoitellakaan?) lasten saaminen nuorena on ollut valtava siunaus. 

Keskusteltuani erityisesti uraäitien kanssa lasten saamisen tuomasta elämänmuutoksesta, olen pohtinut, että lasten saaminen nuorena opiskelijana on saattanut jopa säästää minut siltä muutoksen tuomalta ahdistukselta, jota moni nainen, joka on saanut esikoisensa ehdittyään elää taloudellisesti vakaata työssäkäyvän vapaan aikuisen elämää lähemmäs 10 vuotta, on kertonut kokeneensa. Moni on kertonut kokeneensa vaikeana sen, että ennen lasten saamista oli tottunut hyvään tulotasoon, siihen että työhön saattoi panostaa täysillä ilman tasapainoilua työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen kanssa, ja että tilipussinsa saattoi käyttää vain itseensä. Minä en koskaan ehtinyt kokea sitä vaihetta, mutta toisaalta olin ehtinyt elää nuoruutta täysillä boheemina taidelukiolaisena ja seikkailla muutaman vuoden muualla Euroopassa opiskelemassa, joten en myöskään kokenut ahdistusta siitä, että minulla olisi jotakin jäänyt elämättä ja kokematta siksi, että perustin perheen. Päin vastoin. 

Silti nyt huomaan, että haave kantakaupungissa asumisesta taisi symboloida minulle aikanaan kuitenkin vapautta ja elämässä kiinni olemista. Mielessäni näin kuinka työntelisin lastenvaunuja pitkin Esplanadia ja siemailisin vauvan nukkuessa Starbucks -latteani. Eläisin lattemamman elämää oikein alleviivatusti.

Kipittelisin keskustaan tapaamaan kavereitani lasten nukahdettua päiväunilleen. Ja niin minä teinkin. Sen lisäksi, että siemailin latteani Esplanadilla, kipittelin kuorotreeneihin ja puolivuotiaan vauvan äitinä esiintymään kuoromme kanssa stadion-keikalle ja loppuilotulitusten vielä räiskyessä juoksin spåraan päästäkseni kotiin imettämään vauvaa. En ikinä unohda fiilistä, joka oli imettäessä vauvaa pimeässä makuuhuoneessa, kun puoli tuntia aikaisemmin olin vielä laulanut Olympiastadionin lavalla hurmoksellisella keikalla. Kontrasti oli järisyttävä. Moni ihana ja upea asia on ollut siis mahdollinen sen ansiosta, että olemme eläneet keskustan tuntumassa. 

Ensimmäisenä aamuna uudessa kantakaupungin kodissamme esikoinen, tuolloin 1 v 9 kk, katsoi ikkunasta ulos ja huudahti ilahtuneena: ”kato, pola!”. Spårahan se siellä kolisteli ikkunamme alla. Helsinkiläisittäin landella kasvaneena tuntui hauskalta seikkailulta nähdä, millaista lasten elämä kaupungissa olisi.

Jossain vaiheessa ensihuuma urbaanista elämästä kuitenkin haalistui. Lasten kasvaessa kasvoi myös ahdistus kaupungin vaaroista. Kun taapero ei enää viihtynytkään rattaissa, vaan halusi itse kävellä ja juosta, se sama ikkunan alla kolisteleva spåra ei enää ollutkaan vain ihana keskustaidyllin tunnelmanluoja, vaan jatkuva stressin aiheuttaja.

Koiraa rupesi käymään sääliksi, että raukka parka joutuu kiertämään samoja asfaltoituja kortteleita päivästä toiseen, kun joka päivä ei kuitenkaan tosiasiassa ehtinyt koirapuistoon tai monen kilometrin lenkille päästäkseen vehreämpään ympäristöön. Idylli merenranta-asumisestakin koki kolauksen, kun tajusin, että avomereltä puhaltava tuuli on talvella jäätävä.

Ahdas kerrostaloeteinen otti päähän joka kerta sieltä ulos ahtautuessa. Esikoisen huutaessa hikisenä talvihaalarissaan pukiessani keskimmäistämme unelmoin vain omasta pihasta, jonne lapsen olisi voinut tuikata vähän jäähdyttelemään… Kaupungin hälinä sai stressitasot korkealle ja kaipaamaan luonnon ääreen hiljaisuuteen. Muistan vieläkin tunteen, kun asuttuamme keskustassa noin puolitoista vuotta, astuin mökillämme paljain varpain nurmikkolle ja kuuntelin hiljaisuutta. Viileän, aamukasteen kostuttaman nurmikon tuntu jalkapohjissa, lempeä kesätuuli iholla ja korvia huumaava hiljaisuus huuhtelivat pois ruuhkavuosien kuormitusta paremmin kuin mikään muu. 

Vieläkin käymme tätä toisaalta – ja taas toisaalta -keskustelua viikottain mieheni kanssa ja pohdimme, mihin pitäisi asettua.Työssä ollessani on ollut ihanaa, kun työpaikan ovelta päiväkodin ja oman kodin ovelle matkaa on vain pari kilometriä. Tuntuu vaikealta vaihtaa tätä luksusta vaikkapa lähemmäs tunnin työmatkaan, joka olisi yhteensä pari tuntia enemmän pois lasten luota päivässä. Tosiasia kuitenkin on, että jossain vaiheessa neliöt loppuvat meiltä kesken, ja viimeistään kun esikoinen menee parin vuoden päästä kouluun, olisi ihanaa, että olisimme löytäneet alueen, johon haluamme asettua. Elämänasenteeseeni kuuluu olennaisesti se, että tehdään parasta niillä korteilla, jotka kädessä kulloinkin on. Koska nyt asumme keskustassa, haluan hyödyntää täysillä mahdollisuuksia, joita kaupungissa asuminen tuo. Ja ne mahdollisuudet lasten kanssa ovat valtavat! 

Pikku naisia -blogissa tullaan kurkistamaan Helsingin mahdollistamiin seikkailuihin Pikku naisia kaupungilla -sarjassa. Seuraa Pikku naisia Bloglovinissa, Facebookissa ja Instagramissa, niin pysyt mukana meidän matkassa!

Follow my blog with Bloglovin